Olen joutunut miettimään primäärireaktioitani. Varsinkin sitä, joka saa minut suuttumaan ja lopettamaan tai tuhomaan jotain itselleni tärkeää.
Voi olla, että kaikki alkoi juoksemisesta. Tai oikeastaan se alkoi jo aikaisemmin. Muistan lapsuuden raivokohtaukset. Niiden vallassa rikoin usein jotain tärkeää. Rikoin keinutuolin. Rikoin herätyskellon, jonka herätysääni oli hyvin kaunis. Käytökselläni toivoin, että minut huomattaisiin, että minua rakastettaisiin. Olinhan jo seitsenvuotiaana kirjoittanut seinään: ”Miksi kaikki vihaavat minua?”.
Jälkeenpäin raivoamisen ja tuhoamiseni nolottivat. Piilottelin vintillä useita tunteja vaatekasojen ja tavaroiden takana. Äiti lähetti sisariani tarkastamaan, olenko siellä vielä. En muista, että he koskaan olisivat pyytäneet minua tulemaan pois piilostani. Kuikuilivat vain ja nauroivat. Se ei helpottanut oloani.
Raivoamisellani ja varsinkin tuhoamisellani halusin sanoa: ”Katsokaa, tästäkin olen valmis luopumaan, jos vain rakastatte minua!”. En tiedä, en ymmärrä, miksi ajattelin, että luopumalla jostain tärkeästä saan rakkautta osakseni. Vielä vähemmän ymmärrän, miksi tämä reaktio nousee edelleen piilotajunnastani pintaan.
En koskaan luovu tai tuhoa jotain, joka ei ole tärkeää. Jos rikon astian, kyse on kauneimmasta kahvikupista tai maljakosta. Nuorten parlamentissa toiminnan lopettaminen oli osittain seurausta tällaisesta primäärireaktiosta. Siihen vaikuttivat monet muut syyt, mutta yksi oli tällainen minulle tärkeän asian lopettaminen, sen juurineen kiskominen elämästäni.
Ja sitten primäärireaktion vallassa päätin lopettaa blogini. Olin kokenut, että isäni oli loukannut minua suuresti ja siksi jälleen kerran aloin tuhota jotain minulle todella tärkeää.
Tein parhaani. Systemaattisesti poistin tekstejäni ensimmäisestä kirjoituksestani alkaen. Se sattui perkeleesti. En pystynyt poistamaan kaikkia tekstejäni – onneksi niitä oli niin paljon. Ehdin kuitenkin poistaa muutaman sellaisen tekstin, josta itse pidän hyvin paljon.
Ensimmäistä kertaa primäärireaktioni kohdistui sellaiseen, jonka olen itse tehnyt ja luonut. Josta oli tullut osa identiteettiäni.
En tiedä, olisinko päässyt primäärireaktioni jäljille ilman sisariani. He olivat puhuneet asiasta ja yksi sisaristani oli sanonut: ”Päivi aina tuhoaa oman työnsä, oman merkityksensä”. Tai ilman ystävääni, joka kehotti minua kirjoittamaan tarinani juoksemisen lopettamisesta. En ole sitä tarinaa vielä kirjoittanut, vaikka olen sen useaan kertaan aloittanut.
Yritän päästä tästä primäärireaktiosta eroon. Helppoa se ei ole, sillä se on syvällä minussa ja saa minut toimimaan impulsiivisesti, nopeasti ja tehokkaasti. Primäärireaktioni vallassa tuhosin myös yhden rakkauteni.
Ehkä tärkein keino muuttaa primäärireaktiotani on olla noudattamatta sitä. En ryhdykään tuhoamaan tai lopettamaan minulle tärkeää asiaa huomatessani, mitä olen tekemässä tai olen tehnyt.
Ehkä aloitan juoksemisen uudestaan. Päiväkävelyä jatkan.
Pyydän anteeksi jokaiselta suuttumukseni ja tuhoamisvimmani kohteeksi joutuneelta. Annan anteeksi itselleni.
4 kommenttia:
Jossakin mielessä mullekin tuttua. En aina usko, että ansaitsen jotakin hyvää ja saatan torpedoida joitakin hyviä asioita elämässäni. Ja on vaikea uskoa, että joku välittää oikeasti. Ja vaikea on uskoa omaan arvoonsa ja siihen, että on rakkauden arvoinen.
Mulla muuten toi Yvonne, pohtija-iita -blogi sai viruksen ja en uskalla kirjoittaa sinne enää. Nyt kirjoitan tätä http://olipakerranYvonne.blogspot.com/ -blogia.
Pidin tässä välissä vähän taukoa, mutta nyt näköjään ainakin jotakin tekstiä tulee.
Oivallisen havainnon olet itsestäsi tehnyt. Kun käyttäytymiskaavansa tunnistaa, on sitä helpompi lähteä halutessaan muuttamaan.
Minulla on hieman samantapainen tyyli ratkaista vaikeita tilanteita. Jos vähänkin alkaa tuntua siltä, että seuraani ei toivota, lähden, pyristelen itseni irti, vaikka pitäisi purra jalkansa poikki ja jätän muut selvittämään sotkut. Aika raukkamainen ratkaisu...mutta onhan meillä tässä elämä aikaa opiskella tätä ihmisenä olemista ;-)
Tämä oli sinulta hyvin henkilökohtainen kirjoitus, siksipä siihen kommentointi on hankalaa - pohtiako omalta kantilta asiaa ja paljastaa omastakin elämästä samalla jotain, vai kommentoida vain sinua.
Niinpä jään miettimään, ja palaan asiaan.
Kiitos kirjoituksestasi.
Yvonne, vaihdoin seurattavakseni toisen blogisi ja liityin lukijoiksesi.
Minulle tämän käyttäytymismallin tunnistaminen ja siitä kirjoittaminen oli vapauttavaa. Toivon todella, että osaan vastaisuudessa käyttäytyä toisin.
Oikeastaan odotan innolla, että pääsisin aloittamaan juoksemisen. Vielä kadut ovat sohjoa ja lunta täynnä ja jos ei, niin jäisiä.
Soolis, ihan rauhassa:)
Lähetä kommentti