En ole tehnyt päätöstä siitä, jatkanko Päiväkävelyllä kirjoittamista. Ehkä kirjoitan joskus jotain, kuten tänään tein.
Omassa blogissani tunnen itseni usein yksinäiseksi. Ehkä kirjoitan väärällä tavalla tai vääristä asioista, koska tekstejäni ei useinkaan kommentoida. En itsekään kommentoi aina lukemiani blogeja tai toisten päivityksiä. Joko on ”kiire” tai en jaksa tai en keksi mitään sanottavaa. Joskus ajattelen, että palaan tähän loistavaan tekstiin myöhemmin, kun olen ajatellut asiaa tarkemmin. En muista niin tehneeni. Joskus ajattelen muiden kommentoineen niin viisaasti, asiantuntevasti ja fiksusti, etten usko itse pystyväni samantasoiseen kommentointiin.
Ja joskus huomaan, ettei kukaan muukaan ole kommentoinut. Miksi minä olisin ensimmäinen? Olen yhtä laiska, saamaton tai kiireinen kuin muutkin – vaikka olisin nauttinut lukemastani. Yritän parantaa tapani, vaikka lupausta lienee vaikea pitää. Kaikkien seuraamieni blogien ja ihmisten kommentointi vie tuhottomasti aikaa. Ihan oikeasti, minulla on muutakin elämää kuin tämä virtuaalinen.
Opiskelin aikoinaan – 2000-luvun alkupuolella – verkkoviestintää. Silloin ei vielä sosiaalisesta mediasta puhuttu, vaan netin vuorovaikutteisuudesta. Kyse on samasta asiasta, joka nykyisillä vuorovaikutteisilla sovelluksilla sujuu paremmin. Silloin olivat vain keskustelufoorumit ja vieraskirjat, nyt miellä on mm. YouTubet, Facebookit, Twitterit ja blogit.
En ole varma näiden sovellusten vuorovaikutteisuudesta tai sosiaalisuudesta. Toisen tekemisten, tekstien, valokuvien, minkä tahansa kommentointi on mahdollista, niin blogeissa kuin YouTubessa, Facebookista puhumattakaan. Tuleeko se sosiaalisuus kommenteista? Vai oman elämän levittämisestä tuttujen ja tuntemattomien hämmästeltäväksi?
Niin sanottu sosiaalinen media antaa välineet toisen ihmisen vakoiluun, stalkkaukseen ja seurantaan. Väitetään, että kaikki mitä netissä teet, on jäljitettävissä vuosien päästä. Niiden perustella joku sitten päättää, saatko työpaikan tai saatko pitää työsi. Tavanomaisempaa lienee kuitenkin seurata tuttujen tekemisiä tai vakoilla ihastuksen toimia. Näinhän sitä ollaan yhteydessä muihin ihmisiin.
Uskon, että paras keino olla yhteydessä toiseen ihmiseen, on tavata hänet. Vuorovaikutteisuutta parhaimmillaan, kun näen toisen eleet, kuulen äänensävyt ja voin koskettaa toista ihmistä.
5 kommenttia:
Sosiaalisuus on varmaan omien ajatusten ja kokemustenkin jakamista. Kai siitä voi rumasti sanoa, että se on kyttäämistä ja levittelyä. Joskus olen miettinyt paljon kommentoitujen blogien salaisuutta, eikä se ole aiheestakaan kiinni, hyvin monenlaiset blogit keräävät kommentteja. Kaikkia näitä kuitenkin yhdistää se, että siellä kommentoija tuntee olonsa tervetulleeksi ja kommentointiin vastataan ja ajatustenvaihto tuntuu mielekkäältä ja siltä, että tulee kuulluksi, olipa samaa mieltä tai eri.
Sitten on sellaisia blogeja, joissa keskustelua on vähemmän, mutta yhteys toiseen kirjoittajaan syntyy silti ja sitä tuntee jonkinlaista kumppanuutta, mielenkiintoa ja lämpöä, vaikkei erityisen aktiivisesti sitä pidä yllä. Se on sellainen löyhä verkko, jonka kuitenkin tietää olevan olemassa.
Blogeja on kymmeniä tuhansia, joten, jos ei koskaan käy muualla ja jätä sinne merkkiään, ei ehkä koskaan tule huomatuksi. Oman aktiivisuuden ei tarvitse olla mitenkään ylimitoitettua ja massiivista, se voi ihan hyvin olla pienimuotoista jäljen jättämistä. Minä olen herkästi hiljaa, koska kommentoin niin asiapitoisesti pohtien, että arvelen kuulostavani joltakin besserwisseriltä ja saarnaajalta, enkä oikein luota siihen, että kovin monia minun ajatukset kiinnostaa. Olen kuitenkin hyvin kiinnostunut muiden ajatuksista ja kokemistavoista, ja siksi luen mielelläni blogeja.
Minulla ei riittäisi energia hirvittävän vilkkaan kommenttiosaston ylläpitämiseen, joten se, mitä olen saanut on sen verran kuin kaipaankin. Osaksi sen takia vältän kirjoittamasta politiikasta tai ajankohtaisasioista, ettei minun tarvitse vääntää blogissani, joka on minulle kuin pesä tai koti.
Sinä kirjoitat hyvin, mutta ehkä aavistuksen niin henkilökohtaisesti, että kynnys kommentoida on vähän normaalia korkeampi. Minä varsinkin, kun olen tällainen töräyttelijä, pelkään sohivani aina väärään paikkaan, joten pidän suuni supussa, vaikka kirjoituksesi esimerkiksi tyttärestäsi herättävät paljon ajatuksia, mielenkiintoa ja väittelynhaluakin.
Olen itse törmännyt sellaiseenkin kummalliseen juttuun, että lähimmät ystäväni ja sukulaiseni eivät koskaan puhu minulle blogistani. He kyllä käyvät blogissani, mutta eivät koskaan kommentoi sinne mitään. Ja jos joskus puhun heille jotain blogistani, asia sivuutetaan jotenkin nopeasti, aivan kuin blogissa/blogin pidossa olisi jotain salailtavaa tai hävettävää tai hyssyteltävää. Vieläkään esim. en ole äidilleni mainostanut blogiani, vaikka hänkin tietää, että kirjoittelen. Tässä on jotain kummallista. Onko se minusta lähtöisin, vai muista.. Sitä olen tässä pohdiskellut.
Ehkä näillä ihmisillä on jokin ennakkokäsitys blogikirjoittelusta, ehkä sellainen, että minä revittelen blogissani sieluni kyllyydestä elämästä ja sen epäreiluudesta.
Sitä olen myös ihmetellyt, kun olen teinityttären nettikäyttäytymistä seurannut, että nuorilla täytyy olla suuri kipukynnys arvostelulle! Esim. irkissä toisten kuvien kommentointi on aivan järkyttävää. Jos minä nelikymppisenä laittaisin itsestäni johonkin foorumiin kuvani, ja joku (yksikin) tulisi kommentoimaan, että 'oletpas ruma ja läski' niin lopettaisin koko homman heti. Poistaisin kaikki kuvat ja tekstit.
Nyt jäin miettimään sivusiko tämä kirjoituksesi aihetta..
Päivi, hei,
minä olen lukenut blogiasi puolisen vuotta. Monta kertaa olen ollut aikeissa kommentoida, mutta en sitten ole halunnutkaan. Esimerkiksi tuota edellistä lopetusjuttuasi ihailin. Siitä puuttui semmoinen lohdutuksen kalastelu kokonaan. Olit asiallinen ja ylväs kuin samurai.
Minä kommentoin blogeja aika harvoin. Luullakseni se johtuu siitäkin, että välttelen sellaisten puolipakollisiksi muuttuvien vastavuoroisuussuhteiden syntymistä (molemmat lisäävät toisensa blogilistaan ja käyvät tasaisin väliajoin lausumassa jotain ihan vain siksi, että suhde olisi olemassa). Minulle sentyyppinen sosiaalisuus on kammottavaa. Jos kommentoin, tulee tunne, että tässä olen vain oman blogini mainosmatkalla ja vaadin kommentillani vastavuoroisuutta.
Sitten joittenkuitten kanssa syntyy toisenlaisia suhteita, sellaisia, että unohtaa jättäneensä kokonaan kommentoimatta: lukee vain toisen kirjoituksen, siitä syntyy tunteita niin kuin hyvästä kirjasta, ja jotenkin se tunne siirtyy omaan kirjoitukseen. Ja kun sellainen suhde syntyy, saatan hitaasti ja varovaisesti jotain kirjoittajalle sanoakin pelkäämättä, että vaatisin jotakin vastalahjaksi. Sinun blogissasi olin juuri pääsemässä tähän vaiheeseen, kun ilmoitit lopettavasi.
Minä olen joskus kokeillut pistää blogissa kommentointimahdollisuuden kokonaan pois. Silloin kirjoittaminen on ihan toisenlaista. Tavallaan vapaampaakin.
Oho, voiko kommentointimahdollisuuden laittaa poiskin.. En ole kuullutkaan.
Jäin sitä miettimään. Pärjäisinkö ilman kommentteja. Muuttuisiko kirjoitustyylini.. Jännä ajatus.
Kovasti pyydän anteeksi, että erehdyin kommentoimaan edellistä kirjoitustasi.
Lähetä kommentti