Vastauksia

Ehkä minun ei pitäisi kirjoittaa kuumeisena. En silloin ole normaali itseni. Vastaan edelliseen postaukseeni saamiini kommentteihin.

Pidän kommenteista, olivat ne sitten samanmielisiä, erimielisiä, haastavia, kyseenalaistavia tai jopa kiittäviä. Koska pidän niistä, pyrin itsekin kommentoimaan, mutta en aina. Päätökseni lopettaa Päiväkävelyllä ei johtunut kommenteista tai niiden puutteesta. Elän ehkä jonkinlaista kriisiaikaa itseni kanssa ja se ilmenee pysähtyneisyytenä. Olen jumissa enkä silloin tiedä, mistä ja miten kirjoittaisin.

Annikki, olen itsekin huomannut lukiessani toisen hyvin henkilökohtaista blogia, että en tiedä, miten sellaista kommentoisin. Toisen avomielisyys ja herkkyys koskettavat, mutta voiko siihen sanoa jotain, joka ei kuulosta latteudelta.

Kirjoitan politiikasta ja ajankohtaisista asioista silloin, kun minusta tuntuu, että minulla olisi asiasta jotain sanottavaa tai että en voi vaieta tästä asiasta enää. Kirjoitan myös hyvin henkilökohtaisia tekstejä, koska minua kutkuttaa ajatus niiden kirjoittamisesta tuntemattomille ihmisille. Kuvittelen myös, että minun henkilökohtaisilla kokemuksillani ja tuntemuksillani voisi olla jotain yleisempää merkitystä. Tarkoitan sitä, että en usko olevani niin ainutlaatuinen ihminen, etteivätkö muutkin ihmiset olisi kokeneet rakkautta, pettymystä, iloa, surua, ahdistusta ja onnea. Jollain tavalla tällaisten kokemusten ja tunteiden jakaminen on tärkeää.

Soolis, sinun perheenjäsenesi ja ystäväsi saisivat olla ylpeitä siitä, että ovat sinun sukulaisiasi ja ystäviäsi juuri koska pidät hienoa blogia. Minun ystäväni ja sukulaiseni lukevat blogiani, ainakin silloin tällöin, ja joskus mainitsevat siitä minulle jotain. Pari kertaa he ovat kommentoineet juttujani. On minulle sanottu myös, että ”minä en lue sun blogia, se on niin ahdistava”. Oli toki ahdistava yhteen aikaan, mutta ei ole enää.

Elämä on epäreilua, mutta ei aina. Jos joku vaikka kirjoittaisikin vain sielunsa syvästä katkeruudesta elämän epäreilusta kohtelusta, niin sitten kirjoittaisi. Kyllä nettiin blogeja mahtuu ja lukijoitakin riittää.

Asioista voi kirjoittaa niin monella tavalla. Minä kirjoitan melko raskaasti, joko saarnaan tai tunteilen. Ehkä juuri siksi olen onnistunut lopettamaan monta keskustelua esittämällä kommenttini, vaikka se ei suinkaan ole ollut tarkoitukseni. Etäisyyden ottaminen asioihin ja itseeni on minulle vaikeaa, sitä opettelen varmaan loppuelämäni. Keveyttä ja tekstin ilmavuutta ihailen ja joskus kirjoituksissani sitä tavoittelen. Yleensä siinä epäonnistun, mutta jatkan harjoituksia.

Olen pitkälti samaa mieltä Mummon kanssa blogien kommentoinnista. Ilahduin kovasti ideasta poistaa kommentointimahdollisuus. Aivan varmasti se olisi vapauttavaa. En sellaista kuitenkaan tee, koska sellaisen puuttuminen on turhauttavaa silloin, kun haluaisi kommentoida toisen tekstiä.

Olen usein harkinnut sanelulaitteen hankintaa. Ilmaisukykyni on parempi puhuessani toisen ihmisen kanssa tai perustellessani kantaani keskustelussa kuin kirjoittaessani asioista. Jokin vimma, jokin kummallinen käsitys siitä, että haluan kirjoittaa ja että minun pitää kirjoittamaan, saa minut jatkamaan kirjoitusharjoituksia. Sanelulaitteella salakuuntelisin itseäni ja kirjoittasin ylös sanomisiani. No, ehkä siitä ei tulisi mitään. Puhe ja teksti ovat kovin erilaisia ilmaisutapoja.