Toisen taitoesityksen antoi koira. Omistaja päästi koiran irti hihnasta. Koira juoksi ja hyppäsi istumakivelle. Omistaja tuli antoi herkun. Sitten koira juoksi ja hyppäsi toiselle istumakivelle ja omistaja antoi herkkupalan. Ja vielä kolmannen kerran. Koiran riemu ja omistajan ilo säteili pitkään.
Kolmannen taitoesityksen antoivat isä ja poika. He pelasivat sulkapalloa koulun pihalla. Poika ei vielä oikein osannut, isän syötöt eivät osuneet hänen mailaansa. Kunnes lopulta poika sai osuttua sulkapalloon ja lyötyä sen isälleen takaisin. Ilmeisesti sellainen oli vielä harvinaista, sillä se pallo ei osunut isän mailaan.
En tiedä, kuinka kauan tyttö oli harjoitellut ilman käsillä ajoa tai kuinka monta kertaa hän oli kaatunut niin tehdessään. Tai kuinka kauan koira ja omistaja olivat harjoitelleet. Isällä ja pojalla harjoitukset olivat vielä alkuvaiheessa. Jos vain on riittävän paljon tyyniä ilmoja, pojasta (ja isästä) kehittyy taitava sulkiksen pelaaja.
Tunnen olevani etuoikeutettu saatuani nähdä nämä kolme esitystä, joita ei ollut tarkoitettu esitykseksi. Jollain tavalla ne herättivät minut.
Olen elänyt helppoa ja laiskaa elämää, viitsimättä opetella tai oppia uusia taitoja. Tylsääkin tylsempi elämäni saisi uuden taidon opettelemisesta aikamoisen piristysruiskeen. Pitäisi vain keksiä, mitä alkaisin opetella.
Ainakaan valokuvauksen opettelu voisi olla mukavaa. Lähtisin päiväkävelyille, töihin, kauppaan, joka paikkaan, kameran kanssa ja kuvaisin kaikkea mieltäni ja silmääni kiehtovaa.
Ajokorttia minulle ei ole. Ajamisen taidon jätän väliin, mutta kaunista autoa ihailen kyllä sellaisen nähdessäni. Kuvan autoista otin parin vuotta sitten ihmetellessäni niitä Ruoholahden torilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti