Valokuvamatkoja elämään

Voi olla, että en odota tulevaisuudelta mitään ihmeellistä. Elämä jatkuu entiseen malliin, lottovoitto (se 7 oikein) antaa odotuttaa itseään, työpaikka, osoite ja perhetilanne pysyvät samana. Ilman tulevaisuusodotuksia katseeni on kääntynyt menneisyyteen.

En muistele menneitä suuruudenaikoja, paitsi tietenkin kevättä -77, jolloin painoin 54 kiloa.

Haluan muistaa asioita lapsuudestani ja elämästäni. Tarvitsen tähän välineitä ja viime viikot olen lukemiselta, kotitöiltä, nukkumiselta ja televisionkatsomiselta liikenevän ajan käyttänyt valokuvien katsomiseen.

Harmi vain, että minulla on hyvin vähän valokuvia lapsuudestani. Isäni ja äitini ovat olleet innokkaita valokuvaajia, mutta kuvat ovat heillä – ja varhaisimmat kuvat dioina. Vain muutaman olen pihistänyt itselleni. Lapsena ostamallani kameralla olen ottanut ilmeisesti hyvin vähän kuvia.

Minusta nuorena naisena vuosilta 1975-77 on useampi kuva, sillä ensimmäinen poikakaverini rakasti valokuvausta. Opiskeluajaltani Tampereella minulla on ehkä viisi kuvaa. Ei silloin otettu valokuvia, kaikki elämä oli hetkessä.

Aikuisajalta kuvia onkin paljon enemmän. Suuri osa niistäkin on paperisia valokuvia.

Haluan paperiset valokuvat digitaalisiksi. Minulla ei ole skanneria. Työpaikalla on, mutta silloin pitäisi jäädä töiden jälkeen työpaikalle ja se on minulle hyvin vieras ajatus. Kokeilin sitä muutamalla kuvalla ja itse skannaus toimi oikein hyvin.

Lauantaiaamupäivän vietin ottamalla digikuvia vanhoista valokuvista. Kamerani käyttää automaattisesti salamaa, jos sen mielestä valo ei riitä. Salama näkyy kuvissa ikävästi, joten päätin kuvata vain valoisina aamuina.

Kuvaaminen oli niin jännittävää, että käteni tärisivät. Ainuttakaan suoraa kuvaa en valokuvista saanut. Kuvasin Niinimaan koulua, sisaruskuvia, kaverikuvia ja kakkukuvan. Niinimaan koulusta tein tällaisen kollaasin.

Pitäisi olla enemmän aikaa ja - valokuvia.