Miellyttävä epäjärjestys

Tein jokin aika sitten Facebookissa testin, jonka tuloksen mukaan olen perfektionisti. Tunnistan täydellisyyden kaipuun itsessäni joissakin asioissa. Jos olen vastuussa jossakin asiassa, haluan sen olevan täydellistä. Tämä tosin näkyy vain pienissä asioissa ja usein on kyse vimmaisesta tarpeestani laittaa asiat/tavarat järjestykseen. Astiat ovat kuivauskaapissa tarkassa järjestyksessä, jota tosin muutan ajoittain. Pyykin laitan kuivumaan tietyssä järjestyksessä ja jopa pyykkipojat ovat värin mukaan rivissä. Vaatteeni ovat henkareissa väreittäin.

Mutta tulkaapa katsomaan työpöytääni, kotona tai töissä. Järjestyksestä ei ole tietoakaan. Silti olen pyrkinyt työssäni täydellisyyteen ja näännyttänyt siten itseni. Tämän syksyn urakka, tietokannan siivous, johon osallistuu viitisentoista ihmistä, on minun vastuullani. Jos muut ovat slarvanneet työssään, olen korjannut heidän työnsä niin että tulos varmasti näyttää hyvältä. Sellainen vie kovasti aikaa ja työ on edistynyt hitaasti. Aloin miettiä, miksi ihmeessä korjaan minua huomattavasti parempaa palkkaa saavien työtä. Päätin lopettaa sellaiset korjailut. Vastatkoon itse työnsä jäljistä.

Täydellisyyden ja järjestyksen kaipuuni ovat vain yksi osa minua. Onneksi ne riivaavat minua vain toisinaan. Varmimmin silloin, kun olen ahdistunut ja neuvoton. Kun elämä koettelee niin, että pystyn ainoastaan järjestämään kirjahyllyjä. Toissa kesänä järjestin kirjahyllyt sekä kodissani että vanhempieni kodissa.

Viime aikoina kodissani on ollut miellyttävää epäjärjestystä ja sotkuisuutta.

Bad Things

Yleensä lainaan cd:t kirjastosta ja lataan ne koneelle ja kännykkään. Mutta aina se ei toimi näin. Toisinaan ihastun johonkin musiikkiin, bändiin, albumiin tai kappaleeseen niin, että minun on se saatava. Näin kävi Kwanin The Die is Cast -albumin kohdalla, samoin kävi Coldplayn A Rush of Blood to the Headin kanssa. Kävelin Anttilan TopTeniin ja ostin levyt. Eri aikaan toki. Molemmilla kerroilla matka kotiin kesti tuskastuttavan kauan.

Nyt halusin vain yhden biisin. Albumi, jolla biisi on, oli lainassa, ja halusin biisin heti. Kyse on True Bloodin 1. tuotantokauden tunnarina soivasta Jace Everettin kappaleesta Bad Things. Olen lumoutunut tästä kappaleesta ja voisin kuunnella tätä replayna loputtomiin. True Bloodin lisäksi olen ihastellut Bad Thingsiä YouTubessa. Se vaan ei pitemmän päälle riittänyt. Pakko saada, halusin sen myös kännykkään soittoääneksi.

En tiedä, mistä biisejä saisi netistä ladattua ilmaiseksi. Maksua vastaan musiikkia voi ladata monestakin paikasta. Minä valitsin ensimmäisen vastaan tulleen eli netanttila.com/downloadin. Haluamani kappale maksoi jotain 1,85 euroa.

Nyt voin kuunnella Bad Thingsiä työ- ja kotikoneella sekä kummankin kännykän mp3:n kautta. Työpuhelimeen laitoin sen soittoääneksi. Ihanaa.

"

Nuoretko uuskonservatiiveja? osa 2

Palaan vielä nuorten uuskonservatiivisuuteen, josta oli juttu sunnuntain Hesarissa 13.9.2009. Netti-Hesarissa sitä ei ole. Suoraan siinä ei määritelty, mitä uuskonservatismilla tarkoitetaan. Mutta siihen liitettiin tällaisia adjektiiveja ja substantiiveja kuin turvallisuushakuisuus, mukavuus, muutoshaluttomuus, varovaisuus, pysyvyyden kaipuu, perinteiset sukupuoliroolit ja pesän rakentaminen.

Varsinkin nuorten kommentit miehestä perheen elättäjänä ja naisen jäämisestä kotiin hämmästyttivät minua. Mihin tällainen ajatus perustuu maassa, jossa yliopisto-opiskelijoista yli puolet on naisia? Tekeekö kotiin lasten kanssa jääminen naisen onnelliseksi ja takaako se hyvän elämän perheelle ja lapsille?

Tein jonkinlaista nuorisotyötä seitsemän vuotta. Siinä minulla oli mahdollisuus tutustua nuorten ajatusmaailmaan ja niihin kysymyksiin, jotka heidän mieltään askarruttavat. Työhöni liittyvät nuoret olivat peruskoulun yhdeksäsluokkalaisia ja usein luokkansa menestyjiä – oppilaskunnan jäseniä ja luokkansa priimuksia – mutta poikkeuksiakin oli. Heidän ajatuksissaan oli huomattavissa näistä uuskonservatiivisiksi luetuista asioista etenkin turvallisuushakuisuus. Maailma pelottaa nuoria ja siksi monet heistä kaipaavat lisää poliiseja ja lisää lakeja suojakseen.

Muita uuskoservatiivisia arvoja en niinkään löytänyt. Nämä nuoret halusivat voimakkaasti vaikuttaa asioihin, muuttaa maailmaa. He olivat aidon huolissaan globaaleista kysymyksistä, ydinvoimasta ja ilmastonmuutoksesta. Monet heistä ilmoittivat olevansa valmiita tekemään asioiden eteen jotain. Jos ei muuta niin osallistumaan keskusteluun asioista. Halu muuttaa maailmaa ei kohdistunut pelkästään globaaleihin asioihin.

Perhekeskeisyys ja sukupuoliroolit eivät nousseet keskusteluun, joten niistä arvoista nuorten kohdalla en osaa sanoa mitään. Kuitenkin yli puolet oli tyttöjä. Voiko näiden aktiivisten tyttöjen tavoitteena olla naimisiinmeno, kaksi lasta ja kotiäitiys?

Haluan ja tarvitsen

Mainoslehtiä selaamalla löysin tuotteen, jota ilman olen pärjännyt tähän asti. Mutta en enää. Minäkin haluan sen.

Voi olla, että käytän sitä siihen, mihin se on tarkoitettu. Haluan sen siksi, että esine on humoristinen, hauska ja arvoituksellinen. Eikä maksa paljon.

Oikeasti tarvitsen tallentavan digiboksin. Ruotsin TV4 näyttää Heroesin uudet jaksot joka arki-ilta puolenyön aikaan. En usko, että jaksan viiden viikon ajan valvoa puoli yhteen Heroesin uusien jaksojen kanssa. Eikä sitä heti saa nukuttua. Aamuisin on noustava ylös ennen seitsemää, jotta ehtisin lukea/silmäillä Hesarin, juoda kahvia, syödä aamupalan ja kirjoittaa aamusivut ennen suihkuun menoa ja töihin lähtöä.

En ole ostanut tallentavaa digiboksia tähän mennessä, koska uskon sen lisäävän tv:n katseluun käyttämääni aikaa. Kuitenkin näyttää siltä, että tv-ohjelmien esitysajat määräytyvät mielivaltaisesti sillä oletuksella, että kaikilla on tallentava digiboksi. Jotta näkisin haluamani tv-sarjat ja elokuvat, minun täytyy joko nukkua liian vähän tai hankkia tallentava digiboksi. Valitsen jälkimmäisen.

Nuoretko uuskonservatiiveja?

Onneksi Hesarilla on tarkkaavaisia lukijoita, jotka korjaavat virheitä. Sunnuntain Hesarissa oli iso juttu suomalaisten arvojen muuttumisesta konservatiivisemmiksi. Erityisesti nuoret mainittiin konservatiivisten arvojen kannattajiksi nimittämällä heitä uuskonservatiiveiksi. Juttuun liittyvässä kuvassa nimellä mainitut nuoret saivat uuskonservatiivin maineen sitä ehkä haluamatta.

Niinpä yksi heistä, Joonas Turunen, kirjoitti tänään Hesarin mielipideosastolla, ettei ole uuskonservatiivi. Hienoa, näin sitä pitää. Kuinka moni huomasi hänen kirjoituksensa mielipideosastolla?

Minua riemastutti myös se, että kaikki eivät halua olla konservatiiveja. Nuorten arvojen kovenemisesta on kirjoitettu lukuisia kertoja. Niin paljon, että moni pitää sitä jo faktana. Mutta nuoret eivät ole mikään yhtenäinen ryhmä, joka laumana kulkee uuskonservatismin polkua.

Maanantai

Raskas päivä. Heräsin väsyneenä, koska illalla en yllättäen saanut nukuttua. Vielä kahden jälkeen pyöriskelin sängyssä ja houkuttelin unta luokseni.

Aamupäivällä kävin työpaikan lääkärillä. Jouduin puhumaan hänen kanssaan asiasta, jonka kanssa en halua olla missään tekemisissä. Oli ahdistavaa jälleen kerran käydä läpi ne asiat, joille turhaan annoin energiani, innostukseni, älyni, tietämykseni, opiskeluni ja työidentiteettini seitsemän vuoden ajan. Kunpa olisin silloin aikanaan tiennyt, mihin olin ryhtymässä.

Puhuin lääkärin kanssa, tai oikeastaan minä puhuin ja hän kuunteli, vajaan tunnin. Sen jälkeen en paljon töihin pystynyt. Lähdin aikaisin kotiin, Anttilan toptenin kautta. Ei mikään auta niin hyvin kuin leffojen osto ja katselu!

Suklaan lisäksi.

Nukuin, luin, katsoin leffaa ja söin. Jos tämä resepti ei toimi, niin ei mikään. Ei toiminut – vielä. Olen hyvin hidas toipumaan syvästi mieltäni liikuttaneista asioista.

Kuntademokratia?

Helsingin Sanomat oli tehnyt kyselyn Helsingin 20 vaikutusvaltaisimmasta ihmisestä. Kysely osoitettiin vain 29 vaikuttajalle, joten tänään lehdessä julkaistua tulosta otsikolla Kuka täällä oikein määrää? voi pitää korkeintaan suuntaa-antavana.

Silti tulos on huolestuttava. Eniten valtaa on kaupunginjohtaja Jussi Pajusella ja rahoitusjohtaja Tapio Korhosella. Vain neljä yhdeksästä vallanpitäjästä oli kaupunginhallituksen tai –valtuuston jäseniä. Tuloksen perusteella Hesari määritteli kaupunginvaltuuston kumileimasimeksi.

Miksi niissä kunnallisvaaleissa piti äänestää? Voiko mikään enää lisätä vaaleilla valitun kaupunginvaltuuston todellista painoarvoa kaupungin päätöksenteossa?

Tuloksen perusteella kuntademokratia on kupla. Oireellisesti Demokratiasanasto ei tunne sanaa kuntademokratia. Kunnasta sanasto sanoo mm. näin: ” Kunnilla on Suomessa suuri päätösvalta omiin asioihinsa, minkä takia niiden rooli kansalaisten arjessa on suuri”. Eikö nimenomaan silloin, kun vaikutus kansalaisten arkeen on suuri, vallan tulisi kuulua vaaleilla valitulle kaupunginvaltuustolle?

Sankarittaret

Eileen Favoriten teos Sankarittaret kertoo 13-vuotiaasta Pennystä, jonka kotona romaanien sankarittaret vierailevat. Teoksen lähtökohta on hauska, mutta tarina ei toiminut odottamallani tavalla. Vierailevia sankarittaria ovat mm. madame Bovary, Franny Glass, Scarlett O’Hara ja Catherine Earnshaw. Kuuluisia henkilöhahmoja, joista luulin saavan enemmän irti. En pitänyt kirjasta. Se oli tylsä, mitäänsanomaton ja aivan liian pitkä. Tiivistämällä ja tarinaa muokkaamalla siitä olisi ehkä saanut hyvän novellin. Romaanina se ei toiminut.

Kirjallisuuden kuuluisien sankarittarien käyttäminen henkilöhahmoina tuo mieleeni fanfictionin. Siinä kirjoittaja jatkaa ja kehittää lisää jo olemassa olevaa, muiden keksimää tarinaa. Fanfictionin aiheet haetaan yleensä populaarikulttuurista: tv-sarjoista, myös reality-sarjoista, animesta, mangasta, romaaneista. Yleensä fanfiction pysyy alkuperäisen tarinan maailmassa, mutta Sankarittarissa he saapuivat kirjan nykyaikaan levätäkseen omasta tarinastaan. Niinpä useat sankarittaret ovat sekopäisiä tai vain nukkuvat suurimman osan vierailustaan.

Penny inhoaa ja ihailee sankarittaria. Hän on katkera äidilleen, joka tuntuu antavan kaiken aikansa sankarittarille oman tyttären hoituessa siinä sivussa. Äiti on sankarittarien ymmärtäväinen kuulija. Hän ei anna neuvoja, koska sankarittarien tarinaa ei voi muuttaa. Äidin majatalon periaatteena on, että sankarittaret eivät saa vihiä omasta tarinastaan. Siksi kaikki romaanit ovat lukkojen takana vintillä Humisevaa harjua lukuun ottamatta.

Pennyn on vaikea tajuta, mikä on totta ja mikä ei. Eiväthän sankarittaret voi oikeasti tulla hänen kotiinsa. Penny ei pysty käsittelemään asiaa, koska äiti ei hänen kanssaan asiasta keskustele ja muiden kanssa siitä puhuminen on kiellettyä. Teoksen toden ja epätoden teema on sen heikoin kohta. Sitä ei onnistuta käsittelemään uskottavasti. Luettuani kirjan minusta tuntui, että höh, eihän tätä kysymystä ratkaistu lainkaan. Varsinkin kun sitä ei olisi tarvinnut käsitellä lainkaan. Hyvässä fictiossa voi ja saa olla uskomattomia tapahtumia ja henkilöitä, jos teoksen sisäinen logiikka toimii ja on uskottava. Sankarittarissa niin ei ollut.

Silmät auki vai kiinni?

Nuorena opiskelijatyttönä osallistuin kerran peilileikkiin, jossa kuitenkin oltiin tosissaan. Jokaisen tehtävänä oli kehua itseään peilin edessä. Sen jälkeen piti löytää negatiivisia ominaisuuksia nimetystä, mukana olevasta ihmisestä. Kummatkin tehtävät olivat minulle vaikeita. En harrastanut itseanalyysiä, oikeastaan olin itselleni aika tuntematon typpi. Negatiivisia ominaisuuksia minun piti löytää ihmisestä, johon olin tulisesti rakastunut. Eihän hänessä voinut olla mitään vikaa!

Myöhemmin löysin hänestä yhden vian. Hän ei rakastanut minua niin paljon, että olisimme seurustelleet. Olimme toistemme vakituisia yhden yön kumppaneita ja minun kanssani hän petti jokaista tyttöystäväänsä muutaman vuoden ajan. Olin niin rakastanut, että annoin tämän tapahtua. Tapasimme päivittäin mutta yhteisiä öitä vietimme silloin tällöin, intensiteetti ei ollut kovin suuri.

Kärsin tilanteesta. Olisin halunnut enemmän. Pyristelin pois harrastamalla yhden yön suhteita, opin iskemään miehiä. Hänet kuitenkin halusin. Ajan myötä rakkauteni laimeni, opin olemaan ilman häntä. Koin vielä epätoivoisemman rakkaussuhteen, jonka jälkeen en enää tuntenut voivani jäädä Tampereelle.

Matkustin viettämään vappua Helsinkiin. Sisareni olivat järjestäneet bileet kunniakseni ja kutsuneet sinne kaksi miestä. Toinen oli lapsuudentuttu ja toinen tämän kaveri. Tapaamispaikka oli Runebergin patsas Mantan lakituksen jälkeen. Kun vihdoin löysimme heidät, matkustimme Oulunkylään sisarteni asunnolle bilettämään. En tiedä, mitä sisarillani oli mielessään, mutta väsymyksen iskiessä juhlijoihin, he antoivat minulle ja tälle toiselle miehelle sängyn nukkumispaikaksi. Ei meillä mitään vipinää ollut illan aikana. Eikä ollut sängyssäkään.

Silti jotain tapahtui. Järjestin itseni nopeasti Helsinkiin töihin. Aloin tapailla miestä ja syksyllä menimme kihloihin. Tyttäremme syntyi neljän vuoden päästä elokuussa.

Jälleen kerran rakkaus oli tehnyt minut sokeaksi. Mitkään varoituskellot eivät soineet päässäni, kun sain selville, että hän on ulosotossa maksamattomien laskujen vuoksi. Huoleton rahankäyttönsä aiheutti meille myöhemmin lukuisia vaikeuksia. Rahaa oli aina vähän, eräänä vuonna joulukuun palkkapäivänä tililleni jäi 100 markkaa laskujen maksamisen jälkeen. Oman palkkansa hän oli jo käyttänyt johonkin. Hänen katkera lapsuutensa ei minua huolettanut. Eikä hänen äitinsä katkera lapsuus. Eihän sellaisilla asioilla voi olla vaikutusta meidän rakkauteemme, ei elämäämme lapsen kanssa.

Rakkauden sokaisemat silmäni aukenivat hitaasti mutta varmasti. Hän ei ollut helppo ihminen, mutta hän tunsi minut. Se tuntui hyvältä ja päätin tehdä kaikkeni liittomme onnistumisen eteen. Silti kylmenin häntä kohtaan, rakkaus väheni ja jätti minut. Yritin pitkään vielä sen jälkeen, ehkä liian kauan.

En tiedä, onko rakkaus aina sokeaa. Alussa ehkä. Nuorena ehkä. Entä aikuisen rakkaus, onko se sitten rationaalista? Vai onko rationaalinen rakkaus käsitteellinen mahdottomuus? Kuka haluaa rationaalisen rakkaussuhteen? Ja toisaalta, rakkaus ilman järkeä on hullu ja sokea. Kuka sellaisen haluaa?

Hyvyyden ja rakkauden teot

Halusin tänään katsoa jotain kevyttä hömppää. Selasin tv-kanavia ja juutuin katsomaan Teemalta Rasismin historia -dokumenttisarjaa. Tiesin, että ohjelma ei sovi heikkohermoisille. Silti katsoin. Mikä kumma siinä on, että pahuus ja julmuus vetävät puoleensa?

Järkyttävintä ohjelmassa oli se, miljoonien ihmisten kuolemia ja kansanmurhia pidettiin oikeutettuina esimerkiksi valkoisen rodun puhtaana pitämisen kannalta. Intian 1870-luvun nälänhädissä kuoli 30 miljoonaa intialaista, koska vallanpitäjät(brittiläisen imperiumin edustajat) uskoivat sosiaalidarwinismiin: oli oikein, että heikot kuolevat. Usein rasismin lähtökohtana oli toisen ihmisen ihmisyyden kieltäminen. Kallomittausten avulla todisteltiin, että tasmaanit tai hottentotit eivät ole edes ihmisiä.

Tietenkin ohjelman tarkoitus oli järkyttää. Mutta entä sitten? Pystynkö ohjelman katsottuani näkemään paremmin nykyajan rasismin ja taistelemaan sitä vastaan?

En tiedä. Mutta tiedän, mitä ohjelman katsottuani kaipaan. Haluan nähdä hyvyyttä, vapautta ja oikeudenmukaisuutta ja ennen kaikkea rakkautta. Tuollaisen ohjelman jälkeen on löydettävä ihmisessä oleva hyvyys. Koska muuten epätoivo iskee ja saa uskomaan, että parempi olisi, jos ihmisiä ei olisi lainkaan.

Mieleeni ei tule suuria hyvyyden ja rakkauden tekoja. Syynä on ehkä se, että niiden media-arvo on heikompi kuin huonojen uutisten. Sitä paitsi hyvyyden ja rakkauden teot ovat usein pieniä. Sana, katse ja ystävällinen ele. Niihin uskon.

Suurimittainen pahuus ja julmuus ovat usein olleet yhteiskunnallisia. Pol Potin Punaiset khmerit ja heidän hirmutekonsa ja natsi-Saksan julmuudet lienevät tunnetuimpia esimerkkejä.

Mutta millaisia olisivat yhteiskunnalliset suurimittaiset hyvyyden ja rakkauden teot?

Kokonainen ihminen

Olen kärsinyt lihavuudestani (oletetusta tai todellisesta) vuosikymmeniä. Monesti olen olettanut, että parisuhteistani ei tullut mitään, koska olen toisen mielestä lihava. Enkä silti ole laihduttanut. Kummallista, että olen antanut itseni jäädä sellaiseen alennuksen tilaan. Että olen heti kättelyssä sanonut itselleni ja muille, että olen ihana, älykäs, viehättävä ja seksikäs, mutta lihava. Joten et kai sinä minua tosissasi tahdo? Ethän millään voi haluta ylipainoista naista? Ja niin oma epävarmuuteni, oma itseluottamuksen puutteeni alkaa nakertaa suhdetta. Eikä siitä sitten mitään tule.

Tästä ehkä johtuu tapani syrjäyttää itseni ollessani suhteessa. Näetkö, vaikka olen lihava, olen valmis tekemään takiasi vaikka mitä – kunhan et pyydä minua laihduttamaan. Jos sanallakaan/eleelläkään vihjaiset siihen suuntaan, että olen lihava tai et halua minua enää läskieni takia, loukkaannun syvästi.

Loukkaannun, koska se on oma pelkoni. Koska pelkään/uskon toisen ajattelevan niin. Että alkuhuuman jälkeen toinen alkaa miettiä: mitä hittoa teen tuon lihavan naisen kanssa. En ole uskonut, että minua voisi rakastaa ja haluta, koska olen ihana. Ja niin suhteet ovat päättyneet. Eräs miesystäväni julisti koko ajan olevansa esteetikko. Siksi hän ei voinut sietää lihavia naisia. Otin hänen sanansa itseeni. Olimme tavanneet normaalipainoisena aikanani, mutta uskoin hänen inhoavan vartaloani. Niin heikko itseluottamukseni oli.

Painonvartioinnin yksi tavoite on saada ihminen uskomaan itseensä – tietyin edellytyksin. Opittuani terveelliset elämäntavat olen yhteiskunnan täysin kelvollinen jäsen, täytän tietyt kriteerit. Tällainen tuntuu ikävältä. En ole koskaan pitänyt ehdoista enkä edellytyksistä, koska ne väheksyvät itse asian.

Ehkä nyt elämänkokemukseni riittää alistumaan, suostumaan yhteiskunnan vaatimuksiin. Ainakin olen aloittanut terveiden ruokailutottumusten opettelun ja laihduttamisen. Meidän oletetaan olevan hoikkia, terveitä ja kauniita. Ja jos ihminen ei sitä ole, painaa syyllisyys hänen itsetuntonsa maanrakoon. Ainakin minulle on käynyt niin parisuhteiden osalta. Muilla elämänalueilla en ole antanut sen haitata. Olen mikä olen ja se kelvatkoon muille. Olen ajatellut, että olen hyvä sellaisena kuin olen, miksi minun pitäisi alistua näihin odotuksiin ja kotkotuksiin. Eikö ihminen itse ole tärkeä, ei se miltä hän näyttää?

Tällainen ajatus perustuu käsitykseen ihmisestä sekä henkenä että ruumiina, kaksijakoisena. Kunnon Descartes korosti hengen ylivoimaisuutta ruumiin kustannuksella. Näin Descartes on jokaisen ylipainoisen ihmisen suosikkifilosofi, koska hän tavallaan antaa luvan olla lihava. Henki kuitenkin kaiken ratkaisee.

Entä jos lähtökohtana olisikin kokonainen ihminen, jonka osia henkeä ja ruumista ei voi erottaa toisistaan, koska ne ovat yhtä?

Testejä

Tein Facebook-testin, jonka mukaan minusta olisi pitänyt tulla lääkäri. Aina silloin tällöin testien tulokset menevät näin pieleen. Silloinkin ne huvittavat. Olen kirjoittanut Facebook-testeistä aikaisemmin, koska minua ihmetyttää into tehdä niitä, omani ja muiden. Mitä se kertoo ihmisestä, että hän testin mukaan on Kauko Röyhkän lauluista Paska kaupunki? Ei yhtään mitään.

Ehkä enemmän kertoo se testi, johon neurologi kirjoitti minulle eilen lähetteen. Pään magneettikuvauksella ei hänen sanojensa mukaan ole kiirettä, mutta se kuitenkin kannattaa ottaa – varmuuden vuoksi. Päänsärkyni syynä hän piti ”30 vuoden kokemuksella” migreeniä. Neurologi oli niin mukava, että unohdin käsilaukkuni hänen vastaanottohuoneeseensa. En ehtinyt lähteä ilman sitä, sillä hän toi sen minulle odottaessani kassalle pääsyä. Olin siitä niin iloinen, että olin vähällä halata häntä. Mutta eihän sellainen sovi.

Kerran viikossa osallistun Painonvartijoissa painotestiin. Siinä toivottu tulos on palkkio viikon työstä painon vartioinnissa ja terveellisistä elämäntavoista. Niitä Painonvartijoissa korostetaan niin paljon, että on oikeastaan ihme, että jokaiselta ei vaadita pissanäytettä vaa’alla käynnin lisäksi. Onneksi niin ei tehdä, koska ajatuskin tuntuu loukkaavalta.

Päivittäin osallistun toisenlaisiin testeihin, niihin samoihin kuin muutkin. Useimmiten teen sen tiedostamatta: olenko kohtaamieni ihmisten mielestä viehättävä, hauska, kaunis, älykäs, seksikäs, ihana. Näissä testeissä ei ole kysymys itsetuntemuksen tai -luottamuksen vähyydestä, vaan ihmisen luontaisesta käyttäytymisestä.

Alle 3000 euroa

Ansiotuloni ovat alle 3000 euroa. Olen pienituloinen Jutta Urpilaisen mukaan. Tähän asti en ole pitänyt itseäni pienituloisena enkä pidä vieläkään. Tilastokeskus on määritellyt pienituloisuuden rajat ja ne ovat huomattavasti alhaisemmat.

Ketä hyödyttää pientuloisuuden rajojen pohtiminen? Parannetaanko siten pientuloisten asemaa? Toivottavasti kyse on muustakin kuin kauhistelusta ”miten joku voi pärjätä noin pienillä tuloilla?” Sen sijaan Urpilaisen määrittelemä pientuloisuuden raja ei synnytä tarvetta parantaa pienituloisten asemaa. Katse, ajatukset ja mieli kiinnittyvät vain lukuun 3000 euroa, joka on iso summa saraa. Määritelmä kätkee ja piilottaa todellisen pienituloisuuden, hävittää ongelman. Näin kasvavien tuloerojen Suomessa.

Iloisempiin asioihin:

Sain Celialta blogitunnuksen viikko sitten. Koska se oli ensimmäinen tämän blogin saama tunnustus, kiitin Celiaa ja ihmettelin, liittyykö asiaan vielä jotain muuta. Celia huomasi hämmennykseni ja laittoi blogiinsa ohjeet.

Ohjeiden mukaisesti laitan bloginapin eteenpäin. Annan sen Sivustakatsojalle.