Viikko sitten oivalsin, että pitäisi äänestää demaria, koska se olisi ainut keino lyödä kiilaa kokoomuksen ja perussuomalaisten vaalivoitolle. Olin aluksi hiljaa ajatukseni kanssa, sillä se hämmensi minua. Olin tiennyt jo edellisistä vaaleista lähtien, ketä tulen äänestämään elämäni loppuun asti. Tai no, eihän sitä tiedä, mutta pidän kovasti Paavo Arhinmäestä poliitikkona.
Keskusteluissa ystävieni kanssa tuli kuin varkain ilmi, että ajatus demarien äänestämisestä oli tullut myös heidän mieleensä, vastoin omia poliittisia näkemyksiä. Aloin etsiä itselleni sopivaa ehdokasta, mutta kukaan ehdokas ei tuntunut mieleiseltä. Tarkistin Äänestä ydinvoima historiaan –sivuilta ehdokkaiden ydinvoimakannan.
Ja siihen kaatui yhteiseloni demarien kanssa. Löysin toki ydinvoimaa vastustavia demariehdokkaita. Mutta SDP:ssä enemmistö kai kannattaa ydinvoimaa. Näin kauhukuvia siitä, kuinka olen äänestyskäyttäytymiseni vuoksi vastuussa vielä yhdestä uudesta ydinvoimalasta.
Vaalikopissa kirjoitin numeron 51. Saman numeron kirjoitti yli 17 000 helsinkiläistä.
Vaaleissa kansa ilmaisi tahtonsa. Perussuomalaisten huikea äänimäärä ja kokoomuksen nousu suurimmaksi puolueeksi vei viime yönä unen silmistä. Mietin, olisiko sittenkin pitänyt käyttää kaikki keinot saadakseni ystäväni, heidän ystävänsä ja heidän ystävänsä ja vielä heidän ystävänystävänystävänsä äänestämään demareita. Näyttäisi tulevaisuus hieman valoisammalta, jos SDP olisi ollut suurin puolue. Vaikka hallituspohja olisikin sama kuin millaiseksi se nyt näyttää tulevan.
Silti tiedän, että itse en olisi voinut äänestää toisin. Samalla tavalla sydämestään uskon useimpien ihmisten äänestäneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti