Synttärikirja

Minä vanhenen, päivä kerrallaan. Alkuviikosta täytän taas vuosia. Hienoa 52 vuoden ikää juhlimme viikonlopulla. Ihanat ihmiset, musiikkia, iloa, naurua, suolaista ja makeaa syötävää ja kuohuviini tekivät synttäreistäni sen tapahtuman, jonka avulla käyn syksyn pimeyttä vastaan.

Synttärilahjat olivat ihania, odotettuja ja yllättäviä.

Auli Wahlbergin maalauksesta Lentoharjoitus painettu kortti on oivallinen muistutus siitä, että kaikkia vaikeita asioita ei tarvitse yksin opetella tai yksin tehdä. Apua voi pyytää ja sitä annetaan. Omat lentoharjoitukseni pyrin aloittamaan mahdollisimman pian.

Tyttäreltäni sain lahjaksi Synttärikirjan, johon vieraani voivat kirjoittaa nimensä ja terveisensä. Ja johon minä kirjaan illan mittaan kuunnellun musiikin.

Synttärikirjaan liittyi hienoinen epätietoisuus siitä, kenen kirjasta on kyse.

Illan mittaan jokainen vuorollaan esitteli yhden musiikkikappaleen, jonka sitten kuuntelimme ja toisinaan myös katselimme. Synttärisankarina minä aloitin Whon My Generationilla, jonka jälkeen Beatles oli avun tarpeessa.

60-luvulle emme jämähtäneet. Saimme kuulla mm. Jenni Vartiaisen Missä muruseni on, The Black Eyed Peasin Just Can’t Get Enough, Radioheadin Lotus Flowerin, Jace Everettin Bad Things ja Hijo de la Lunan Montserrat Cabellen esittämänä. Näiden synttäreiden biisit kirjasin Synttärikirjaan, siksi en niitä täällä enempää luettele. Neljä biisiä kultakin vieraalta muodostaa aikamoisen näkymän iltaan ja meihin itseemme.

Tavarakonteista rakennustelineisiin

Kun kesällä 1995 muutin nykyiseen kotiini, ikkunoista avautuva näkymä yllätti minut täysin. Olin muuttanut ”merelliseen” kaupunginosaan ja odotin upeaa merimaisemaa. Sen sijaan katseeni kohtasi tavarasataman kontit ja niiden siirtämiseen tarkoitetut koneet.

Koska asialle ei voinut tehdä mitään, aloin olla ylpeä erikoisesta näkymästäni. Helsingin näyttäytyminen satamakaupunkina oli minulle uusi asia. Luennoin ystävilleni, kuinka paljon tällainen satamanäkymä avartaa käsitystä Helsingistä ja kuinka hienosti Helsingin rakentuminen työn kautta ikkunastani näkyy. Hietalahden telakalla näkyvät toinen toistaan isommat ja upeammat risteilyalukset vielä vahvistivat kuvaa Helsingistä teollisuuskaupunkina.

En olisi vaihtanut näkymää mistään hinnasta. Tavarakontit kiihottivat mielikuvitustani pohtiessani niiden sisältöjä ja lähtöpaikkaa. Tärkeämpää oli kuitenkin taivaan aukeneminen, sitä todellakin riitti. Sain nauttia upeista sateenkaarista, myrskyrintaman lähestymisestä mereltä, tähtitaivaasta, kuun eri vaiheista, auringonnousuista ja -laskuista.

Uusi tavarasatama rakennettiin Vuosaareen ja kontit muuttivat sinne. Vapautuneessa tyhjässä tilassa esiintyi Madonna, joka taisi olla tulevan asuinalueen mainoskonsertti. Nautin tyhjänä aukeavasta maisemasta ja merestä siellä jossain kaukana.

Sain ihailla avaraa maisemaa pari vuotta kunnes rakentaminen alkoi. Tämän kesän alussa kadun toisella puolella olevan tontin rakennustyö oli paalutusvaiheessa. Paalutusten ääni sattui korviin ja sen tekevät koneet ovat kuin scifi-leffasta. Onneksi paalutukset loppuivat kesäkuussa.

Muutettuani tähän asuntoon ajattelin ensin, että en tarvitse verhoja lainkaan olohuoneeseen tai keittiöön, sillä vastapäätä ei ollut asutusta. Tavarasataman teollisuuslamppujen ylettömän kirkas loiste pakotti hankkimaan verhot, joita pidin ikkunan edessä öisin.

Nyt joudun pitämään verhoja kiinni myös päivisin. Rakennustyömaalle ilmestyi vankilan tai keskitysleirin vahtitornia muistuttava torni, jossa liikkuvat ihmiset näkevät suoraan kotiin. Torni on niin korkea etten saanut sitä kokonaan kuvattua.

Tornissa oleva numero 8 viittaa kai kerrosten määrään. Ajatus 8-kerroksisesta talosta vastapäätä ahdistaa. Rakennettavan talon oikealle puolelle tuleva puisto pelastanee minulle kappaleen taivasta ja merta.

Helsingin kaupungin sivuilla kerrotaan Jätkäsaaresta näin: "Vuoteen 2020 mennessä rakennetaan koti noin 16 000 helsinkiläiselle ja noin 6 000 työpaikkaa. Kantakaupunkimainen ilme muodostuu hyvistä palveluista, arkkitehtuurista, kivijalkaliikkeistä, pyöräily- ja kävelyreiteistä ja raitiovaunuista."

Seuraan projektin etenemistä ikkunoistani ja parvekkeeltani. Kiertely alueella kameran kanssa on vielä edessä.

Pinnaat, senkin laiskuri!

Joka kerta sairastaessani poden syyllisyyttä. Olenko riittävän sairas voidakseni jäädä kotiin? Sairaana töissä tartuttaisin kaikki muutkin enkä pystyisi keskittymään työhöni. Jossain vaanii silti demoni, joka kotiin sairastamaan jäädessäni kuiskuttaa korvaani: ”Pinnaat, senkin laiskuri!” Eikä tätä kuiskuttelua hillitse korkea kuume, yskä, nuha tai kivusta halkeava pää.

Laiskurin ja pinnaajan maine vaikuttaa olevan kamalinta mitä tiedän. Lapsuudessani kaikki, mikä ei ollut työntekoa, oli laiskottelua: lukeminen, sairastaminen, lepääminen, jopa leikki, jota lapsen työksi jo silloin kutsuttiin. Varsinkin kirjan lukeminen sängyllä maaten oli jotain, joka aiheutti aina lähes raivoisan käskyn ryhtyä poimimaan marjoja, siivoamaan tai tekemään jotain muuta kunnollista. Inhoan edelleen siivoamista ja marjojen, etenkin viinimarjojen, poimimista.

Yksinhuoltajana opin syrjäyttämään kipuni ja sairauteni. Lapsi oli vietävä hoitoon tai laitettava kouluun. Kuumeisena harhailin kaupassa ruokaostoksilla ja laitoin ruokaa. Luin iltasadut, kuuntelin lapsen murheet, olin läsnä, vaikka monesti tunsin kaatuvani siihen paikkaan silkasta väsymyksestä ja kivusta.

Tiukka velvollisuudentunto ja laiskurin maineen pelko ovat ajaneet minua ahdistukseen, väsymykseen ja syyllisyydentuntoon.

Nyt opettelen vähemmän velvollisuudentuntoiseksi kotitöiden suhteen siinä välillä onnistuen. Aikuisen tyttären äitinä velvollisuuteni ovat erilaiset.

Palkkatyöstä poissaolo sairauden vuoksi ei stressaa silloin, kun olen poissa lääkärintodistuksella. Aina ei kivuiltaan jaksa tai pysty menemään lääkäriin ja sen vuoksi meillä saa olla töistä pois sairaana kolme päivää ilman lääkärintodistusta. Ne päivät ovat täynnä helvetillistä pohdintaa. Jos raahaudun lääkäriin, sairaana olo kestänee pitempään. Jos en mene lääkäriin, pelkään, ettei kukaan usko minun olevan sairas. Siinä vaiheessa kun kykenen sitten menemään lääkäriin, sairauden pahin vaihe on mahdollisesti ohitettu. Ja pelko laiskurin maineesta pysyy.

Ällöttävää. Ei pitäisi sairaana joutua pohtimaan tällaisia asioita.

Aika hyvä

IPodissani on Se-yhtyeen kappale Joku muu. Laulun sanomana on, että vielä voit muuttaa elämäsi, olla jotain muuta kuin mitä nyt olet. Olla sitä, mitä oikeasti haluaisit olla.

Tiedättekö mitä?

En halua olla joku muu. Haluan olla minä, olen siinä aika hyvä.

Kunnes toisin todistetaan

Näky aukeni jo liukuportaissa kohti metroasemaa. Kymmenkunta lipuntarkastajaa ja lähes saman verran vartijoita. Ensimmäisellä kerralla en ollut uskoa silmiäni. Toisella kerralla en voinut olla kysymättä: ”Oletteko jossain terroristijahdissa?” Eivät olleet.

Liputta matkustavien kiinni saamiseksi operaatio vaikuttaa liialliselta. Liioittelulta vaikuttaa sekin, että tarkastajat eivät päästä matkustajia pois metrosta tai ratikasta ennen kuin lippu on tarkistettu. Taustalla on ajatus siitä, että juuri pummilla matkustavat haluavat pois nähtyään lipuntarkastajien tulevan. Veikkaan silti, että suurimmalla osalla pysäkillä pois jäävistä on hyvä syy jäädä pois juuri sillä pysäkillä ja että heillä on se matkalippu.

Kymmenkunta lipuntarkistajaa ja vartijaa odottamassa matkustajia vaatimuksineen nähdä matkalippu pelottaa minua. Lippu minulla on, ei siksi. Se pelottaa minua, koska mieleeni nousee lukuisia synkkiä tulevaisuudenkuvia yhteiskunnasta, jossa viranomaisten kontrolli on kaikki kaikessa. Yhteiskunnasta, jossa ilman henkilöllisyystodistusta ei voi liikkua. Yhteiskunnasta, jossa ihmiset ovat syyllisiä (liputta matkustamiseen tai muuhun), kunnes toisin todistetaan.

Onnistuneen loman ainekset

Lämmin kesä ja ihana Helsinki.

Eiran rannasta aukeava meri. Meren äänet, kaukainen horisontti ja auringon kimallus laineilla.

Helsingin kukkaloisto,

merelliset istutukset,

jännittävät taideteokset, uudet

ja vanhat,

tekevät minut onnelliseksi.

Kirjoista eroon

Katselin kirjahyllyjäni ja ihmettelin yhtä jos toista siellä olevaa kirjaa. Lukemattomia kirjoja, hyviäkin kirjoja, mutta jotka sopivat paremmin jonkun muun kirjahyllyyn. Tietokirjoihini iskin myös silmäni – ne jos mitkä eivät kestä aikaa. Siivosin hyllyistä pois kolme korkeaa pinollista kirjoja. Mutta mitä teen kirjoille, joita en enää hyllyihini halua? Asuintalossani käytettyyn tapaan – kirjat jätehuoneen lattialle – en halunnut turvautua.

Ensin päätin kokeilla antikvariaatteja. Googlettamalla yritin selvittää, mikä antikvariaatti ottaisi kirjojani. Se oli työlästä puuhaa enkä jaksanut siihen pitkään paneutua. Niinpä pakkasin yhden pinollisen kirjoja reppuun ja lähdin myymään kirjoja ilman ennakkotietoja divareiden kokoelmista.

Ensimmäinen antikvariaatti on tunnettu tylystä maineestaan, mutta olen joskus onnistunut myymään sinne kirjoja. Tällä kertaa he olisivat vaihdossa ottaneet kaksi kirjaa. Ei tullut kauppoja. Seuraavassa antikvariaatissa kesätyttö halusi ottaa kirjat lomalla olevan omistajan arvioitavaksi. Annoin ne mielelläni, reppu oli raskas ja hiostava. En halunnut kantaa kirjoja takaisin kotiin. Omistaja soitti myöhemmin. Saisin 8 euroa ja 10 euron edestä vaihtoja. Sopii.

Kirjoja riitti vielä toiseen repulliseen. Rohkeasti kauppasin kirjojani antikvariaatteihin. Eräässä väitettiin, että he ottavat vastaan ”vain hyviä kirjoja”. Eräässä toisessa antikvariaatissa ei ollut enää tilaa liikkua. Kirjoja oli liikaa. Kysymättäkin tiesin, että nyt ei kauppoja tule. Kysyin silti ja omistaja vastasi: ”En minä voi ostaa lisää kirjoja, kun ei niitä kukaan osta täältä”. Katselin ympärilleni ja näin paljon hyvää kirjallisuutta. Myötätuntoisena lupasin seuraavan kerran kirjoja etsiessäni tulla hänen liikkeeseensä.

Antikvariaatteihin tuskastuneena vein kirjat Kirjasto 10:n kierrätyskoriin.

Loput kirjat päätin viedä Kierrätyskeskukseen, onneksi yksi sellainen on melko lähellä. En ollut käynyt siellä pariin vuoteen. Kaikki oli muuttunut, jotenkin hienommaksi, kalliimman näköiseksi. Aikaisempi kotikutoisuus oli tiessään. Sain kuulla olevani myymälän puolella, tavaran vastaanotto oli nurkan takana. Tavaran vastaanotto oli kellarikerroksessa, johon pääsi suoraan ajotasoa pitkin. Tosin sinne päästäkseen ovimies soitti summeria, jotta vastaanottaja tiesi tulla hakemaan meitä. Yhdessä sitten kävelimme kohti tyhjää pöytää, johon sain tyhjätä repullisen kirjoja.

Kirjoista eroon pääseminen oli työlästä ja päätin vastaisuudessa harkita tarkkaan kirjojen ostamista. Päätin myös, että seuraavan kerran vien kirjahyllystäni kirjat kirjastojen kierrätyshyllyihin tai -koreihin. Helsingissä tällainen on tietääkseni Kirjasto 10:ssä ja Itäkeskuksen kirjastossa. Tällainen kierrätyshylly saisi olla kaikissa, niin kaupungin kuin yliopiston kirjastoissa.

Kuvassa Kari Cavénin kierrättämällä toteutettu teos Päävärit.

Pelko on vihan alku

Alavudella käydessäni äitini luki ääneen Seura-lehden pääkirjoituksen, joka kertoi Helsingin vaarallisista alueista. Hän oli vakuuttunut siitä, että asia on juuri niin kuin lehteen oli kirjoitettu. En tunnistanut kuvauksista sitä Helsinkiä, jossa asun.

Pääkirjoituksen mukaan Kampin Narinkkatorilla ja Kampin kauppakeskuksessa varastetaan niin paljon uhkailuun ja lievään väkivaltaan turvautuen, että nuoret eivät enää uskalla oleskella alueella. Tallinnanaukiolla Itäkeskuksessa ei voi olla rauhassa hetkeäkään ilman että laitapuolen kulkija tulee häiritsemään. Kaisaniemen puistoon ei kannata mennä, siellä raiskataan.

Selvähän se, Helsinki on vaarallinen kaupunki.

Seuran pelotteleva pääkirjoitus oli mielestäni vastuuton. On totta, että kirjoituksessa mainittuja rikoksia tai häirintää on tapahtunut ja tapahtuu kyseisissä paikoissa. En halua vähätellä näitä, mutta pääkirjoituksesta sai vaikutelman, että jokaista alueella liikkuvaa kohtaa ryöstö, raiskaus, häirintä tai väkivalta.

Sekä Kampin että Itäkeskuksen alueella liikkuu tuhansittain ihmisiä päivässä, samoin Kaisaniemen puisto on vilkkaassa käytössä. Halusiko pääkirjoituksen laatija pelotella ihmiset pois kyseisiltä alueilta vai halusiko hän vain ylipäätään pelotella lukijoita? Liikkuuko hän itse kyseisillä alueilla vai perustiko hän tekstinsä kuulopuheisiin ja lukemiinsa juttuihin? Ehkä hänet oli peloteltu ja hän halusi jakaa pelkonsa.

Vaarallinen Helsinki ja sen vaaralliset alueet, jotka kuka tahansa voi luetella. Pelon maantiedettä levitetään surutta ja ajattelematta sen seurauksia. Kaisaniemen puiston maine vaarallisena paikkana illan ja yön pimeinä tunteina on aiheuttanut sen, etten minäkään siellä siihen aikaan mielelläni liiku. Mutta juuri pelottelulla alueesta tulee vaarallinen, sillä rikollisten on helppo olla siellä, missä muut eivät uskalla liikkua.

Pelottelun avulla ihmiset saadaan välttämään liikkumista tietyillä alueilla tai jopa tiettyjen liikennevälineiden (metro!) käyttämistä. Pelottelun avulla ihmiset saadaan pysymään kotona. Jos pitää liikkua, niin se tehdään turvallisesti yksityisautolla. Minusta tällainen kehitys on järjetöntä. Umpioituminen ja vieraiden vaikutusten välttäminen lisää pelkoa ja maailmasta tulee hyvin pelottava paikka.

Pelko on vihan alku.

Läähätystä ja ukkossadetta

Pitkän jahkailun jälkeen päätimme lähteä Alavudelle. Päivä oli kuuma ja pelkäsin, kuinka Osku kestää pitkän matkan tukahduttavassa junassa. Onneksi nykyajan lemmikkivaunut eivät ole niitä kamalia looseja, joissa koirat, kissat, kanit ja linnut ja niiden omistajat yrittivät pärjätä pienessä tilassa. Junaa vaihdoimme kaksi kertaa.

Pendolinossa matkakumppanina oli reipas pikkukoira, joka olisi halunnut solmia tuttavuutta Oskun kanssa. Osku vastasi moiseen lähentelyyn sähisemällä.

Myös Inter-City junassa oli mukavasti tilaa. Loistava idea VR:ltä muuttaa vanha ykkösluokan vaunu lemmikkieläin vaunuksi. Osku läähätti ja näytti hurjalta. Päästimme sen hetkeksi pois laatikostaan ja Osku tutkaili ympäristöään uteliaana.

Matkan viimeinen vaihe sujui taajamajunassa. Osku läähätti ja sen sydän löi kiivaaseen tahtiin. Lujasti vannoin mielessäni, että saa olla viimeinen kerta, kun helteisenä päivänä matkustan kissan kanssa junassa. Perille päästyämme Osku läähätti vielä pitkään.

Ilmeni, että Oskulla on erinomainen vainu sateen ja ukkosen suhteen. Vain niiden ajaksi se tuli sisälle hätäisiä ruokailuhetkiä lukuun ottamatta. Minulla ei ollut yhtä hyvää vainua. Lauantain kauppareissulta palatessani ukkonen yllätti. Niin lämpimässä kesäsateessa en muista aikaisemmin kävelleeni.

Olin pessyt kovasti pyykkiä, sillä nautin siitä kovasti. Toinen ukkossade oli niin raju, että hakiessani pyykkiä ulkoa kastuin läpimäräksi. Pelastamani pyykki ei olisi märempää ollut, vaikka sen olisin ulos jättänyt. Jääräpäisenä ihmisenä en uskonut kerrasta. Niinpä sain kerran jos toisenkin juosta ulos hakemaan pyykkiä sisään.

Leikkisä kissavanhus on sairas

Osku, 14-vuotias kissaherra, kävi lääkärissä.

Kuvassa Osku 14-vuotissyntymäpäivänään.

Vihdoinkin. Nopea laihtuminen, valtava ruokahalu ja yliaktiivisuus kummastuttivat ja pelottivat. Leikkisäksi pennuksi ryhtynyt kissavanhus oudoksutti. Miukuminen iltaisin ja öisin oli häiritsevää. Lisääntynyttä kehrääminen ja hellyydentarve olivat toki miellyttäviä oireita. Nukkuminen kodin kylmimmissä paikoissa antoi vaikutelman siitä, että kissalla on aina kuuma. Osku tiputteli karvojaan jokaisella silityksellä ja kotimme alkoi muistuttaa kissankarvalla vuorattua pesää. Ei ihme, että pölynimurit menivät rikki.

Aloin soitella lääkäriaikaa kissalle. Vapaita aikoja ei ollut sinä päivänä, mutta jokaisessa eläinlääkärissä sanottiin, että kissa on vietävä heti lääkäriin ja kehotettiin jatkamaan yrittämistä. Lopulta tärppäsi.

Lääkärissä Osku katseli tutkimuspöydällä innokkaana ympärilleen, pysyi silti paikallaan, ja oli suloisen näköinen. Lääkäri tutki käsin koettelemalla kissan ja lopulta ilmoitti, että verikoe on otettava. Kerroin, että Osku on raivopääkissa toisinaan. Tiedosta kiitollisena lääkäri laittoi hupun Oskun päähän. Kissahoitaja piti Oskusta kiinni ja lääkäri pisti Oskua jalkaan. Se ei vielä herättänyt rimpuilua, mutta näytteenotto kesti liian kauan. Huppupäistä kissaa taatusti pelotti.

Osan verikokeen tuloksista saimme heti. Maksa-arvot olivat hieman koholla ja punasolujen määrä oli lisääntynyt. Tärkeimmän tuloksen saimme vasta tiistaina. Kyllä, Oskulla on kilpirauhasen liikatoiminta, joka on vanhoilla kissoilla yleinen. Lääkärin mukaan normaaliarvon yläraja on 58, mutta Oskulla mitattu arvo oli reippaasti yli 200.

Lääkitys oli aloitettava heti ja sitä on jatkettava koko Oskun elämän ajan. Oskulle määrättiin Tyrazolia 5 mg aamuin illoin. Osku inhoaa lääkkeiden ottoa. Tähän mennessä se on saanut lääkkeen ruokaan sekoitettuna ja se on sujunut hyvin. Onneksi Osku tykkää kovasti Sheban kissanruoasta. Parin kuukauden päästä otettavasta verikokeesta selviää, kuinka hyvin lääkitys auttaa.

Hoitamaton kilpirauhasen liiketoiminta johtaa kissalla sydänvian kehittymiseen. Toivottavasti vein Oskun ajoissa lääkäriin.

Osku hieman nuorempana, raukeampana ja isompana.

Noin 10 kirjaa ja noin 10 kosmetiikkatuotetta

Sain Marja-Leenalta haasteen listata 10 tärkeää kirjaa ja 10 suosikkikosmetiikkatuotetta. En ole varma, kuinka sana ’tärkeä’ tässä yhteydessä tulkitaan. Kirja, johon palaa monta kertaa uudestaan? Kirja, josta on tullut osa ajattelua käsitteiden, mielikuvien tai tapahtumien kautta?

Lapsuuden ja varhaisnuoruuden tärkeimmät kirjat olivat

Kompassi, joka ruokki uteliaisuuttani ja tiedonjanoani Niinimaalla. Päiväkävelyllä olen kirjoittanut Kompassista otsikolla Tiedonjanoa ja mielikuvitusta.

Otavan iso tietosanakirjan kaikkia osia (1-10) luin hieman vanhempana. Keskustelun tuoksinassa olohuoneen kirjahyllystä kaivettiin usein osa jos toinenkin selvittämään, kuinka asia oikeasti on. Itsekseni luin usein elokuvista kertovaa artikkelia. Katselin kuvia elokuvista ja haaveilin vielä joskus näkeväni sellaiset elokuvat kuin Seitsemäs sinetti tai Paikka auringossa.

H.C. Andersenin Kootut sadut ja tarinat I-III. Luin kaikki kolme osaa lukuisat kerrat ja vieläkin muistan, että ensimmäisenä satuna oli ”Tulukset”. Tärkein Andersenin satu oli Pieni Merenneito, joka oli lapsuudenkodissani erillisenä kirjana Pieni merenneito ja muita H.C. Andersenin satuja vuodelta 1957. Siinä oli hyvin kaunis kuvitus kansikuvaa myöten. Valitettavasti kirja on kadonnut vuosia sitten (tai luettu loppuun) eikä minulla ole sitä. Pienestä merenneidosta olen kirjoittanut Päiväkävelyllä kaksi juttua: ”Pieni merenneito” ja ”Merenneito pysyköön merenneitona”.

Teininä, ennen yliopistoon menoa, luin kaiken mahdollisen, mitä käsiini sain. Alavuden kirjasto oli oikein hyvä pienen kaupungin kirjasto.

Tärkein tämän ajan kirja oli kuitenkin sinikantinen opas astrologiaan, jonka luin alkusyksystä 1972. Kirjan nimeä en muista, luultavasti se oli Astrologia. Siitä lähtien astrologia on ollut minulle yksi keino ymmärtää ihmistä, parisuhdetta ja maailmaa.

Vähintään yhtä tärkeä oli Aben Välijääkausi 4, joka tutustutti minut hämmästyttävään ja ihmeelliseen scifin maailmaan. Scifin maailmasta olen löytänyt monet minulle rakkaimmista kirjoista.

Yliopistossa opiskelin mm. kotimaista kirjallisuutta, mutta sitä kautta sen ajan tärkeimmät kirjat eivät tulleet. Tärkein opiskeluajan kirja, Doris Lessingin Shikasta, tuli luettua ystävieni useiden kehotusten jälkeen. Kirjan luettuani ajattelin maapallon historiasta, arkkitehtuurista ja ihmisistä uudella tavalla uusin käsittein. Saman teki myös Lessingin Avioliitot vyöhykkeiden välillä.

Kotimaisen kirjallisuuden peruskurssin luennoitsijalla oli tapana lukea otteita Homeroksen Odysseiasta Pentti Saarikosken käännöksenä. Otteet tekivät valtavan vaikutuksen, ostin kirjan ja luin sen. Rakastuin Odysseian kieleen, sanoihin ja eeppiseen kerrontaan.

Työelämässä olen ehtinyt olla miltei 25 vuotta. Luen vähemmän kuin nuorena, mutta silti olen valvonut monet yöt kirjaa lukien.

Tämän ajan tärkein kirja on novelli, joka ilmestyi ensimmäisen kerran Portti-lehdessä nro 4/1999. Pasi Ilmari Jääskeläisen novelli Oi niitä aikoja: elämäni kirjastonhoitajattaren kanssa on tarina ajasta ja rakkaudesta. Oikeassa suhteessa kaikkea, mitä kirjallisuudelta tuolloin odotin. Minusta tuli Jääskeläis-fani ja hyllystäni löytyvät kaikki julkaistut teokset, myös novellikokoelma Missä junat kääntyvät, joka myöhemmin julkaistiin editoituna nimellä Taivaalta pudonnut eläintarha.

Johanna Sinisalon Kädettömät kuninkaat ja muita häiritseviä tarinoita on mestarillinen novellikokoelma, jonka tarinoihin viittaan keskustelussa vähän väliä.

Lopuksi, mutta ei vähäisimpänä, on Agatha Christien koko tuotanto. Innostuin Christiestä uudelleen katsomani Agatha Christien koodi –dokumentin ansioista. Agatha Christiestä olen kirjoittanut Päiväkävelyllä muutaman kerran.

Ja jos suodaan vielä yksi, niin se on J.K. Rowlingin Harry Potter –kirjat.

Haasteen toinen osa eli 10 kosmetiikkatuotetta tuotti vähän ongelmia, sillä en meikkaa lainkaan.

SP hydrate shampoo + hoitoaine tekee hiuksistani kammattavat pesun jälkeen.

Kasvot puhdistan Vichyn kostetuttavalla kasvovedellä ja kerran viikossa Cliniquen kuorinta-aineella. Kosteusvoiteena minulla on Cliniquen kosteuttava päivävoide.

Suihkun jälkeen kosteutan vartaloni ihon Nivean after sun lotionilla, sillä se kosteuttaa ja pehmentää ihon sekä imeytyy hyvin. Kainaloihini suihkutan Chanelin Coco Mademoiselle deodoranttia. Lempituoksujani ovat Elizabeth Ardenin Green Tea ja CK One.

Huuleni pysyvät kunnossa Bepanthen voiteen ansiosta. Jalkoihini laitan Schollin kosteuttavaa jalkavoidetta ja käsiini sitä käsivoidetta, jota just sattuu olemaan.

Kosmetiikkatuotteeni kosteuttavat kovasti, mutta hei, olen 51-vuotias.

Haaste pitää laittaa eteenpäin. Haastan erityisesti Peter Pan -syndrooman Soubretten, mutta myös muut blogini lukijat voivat tarttua haasteeseen.

Tänä kesänä

Kesälomani alkaa huomenna. Lomasuunnitelmiani kysyneille ole vastannut: ”Lauantaina matkustan Turkuun, siellä on Finncon”. Työkaverit ovat vastauksen kuultuaan katsoneet minua epäilevästi. Mikä se Finncon on ja onko tuo Päivi tosiaan niin lapsellinen, että lukee scifiä ja fantasiaa? Eräs työtoverini, toisessa asiayhteydessä, ilmaisi asian näin: ”kyllä minäkin nuorena luin scifiä, mutta en enää jaksa”. Onneksi kaikki eivät suhtaudu näin.

Eivät edes kaikki työkaverini. Eräs suositteli Rajaniemen Kvanttivarasta, joka oli paras scifi pitkiin aikoihin. Sisareni totesi, että totta kai sinä menet Finnconiin, onhan se sinun juttusi.

No on ja on. Oikeastaan minä en harrasta scifiä, minä fanitan scifiä. Etäältä, aikuisen naisen tavoin. Luen kirjan silloin tällöin ja yleensä pidän lukemastani todella paljon. Fantasian luen mieluummin reaaliseen upotettuna. Scifi on kirjallinen ensirakkauteni. Siksi Finncon on minun juttuni.

En silti ole varma, lähdenkö lauantaina Turkuun. En ole innoissani sellaisesta ajatuksesta, että vietän koko päivän yksin.

Vaikka tämä ei ole mikään perustelu, niin sanon silti. Tämä kesä on jo tähän mennessä antanut paljon. En ole ehtinyt kirjoittaa, en lukea enkä syödä.

Hienointa, upeinta ja ihaninta tähän mennessä on ollut se, että sisareni meni viime viikolla naimisiin. Tyttäreni oli toinen morsiusneidoista vihkitilaisuudessa ja hääjuhlassa, joka pidettiin sunnuntaina. Vihkimisen aikaan minä olin töissä ja se todella suretti jonkin aikaa. Onneksi hääjuhla oli ihana.

Kesälomalla olen nelisen viikkoa. Finnconin lisäksi minulla ei ole suunnitelmia sen vieton suhteen eikä tehtävien töiden listaa. Siis aivan ihana kesäloma edessä!

Kolme viikkoa töissä

Pian on ohi kolmen viikon töissäolo kesälomieni välissä. Olen nauttinut työnteosta, hiljaisuudesta ja keskeytysten vähyydestä.

Aamuisin työmatkani aluksi käyn ihastelemassa läheisin puiston ruusuja.

Hyvä alku päivälle. 

Päivystystehtävien ohessa olen matkannut menneisyyteen käymällä läpi vuosien aikana kertyneitä työpapereitani. Monet asiat olin unohtanut, jotkut asiat suututtavat vieläkin. Hämmästellen seuraan, mitä kaikkea olen ehtinyt tehdä, kirjoittaa, kouluttaa ja kouluttautua pian 25-vuotisen työurani aikana.

Järjestän paperit uudelleen kokonaisuuksiksi, joista yksittäinen juttu on helpompi löytää. Välillä olen vakuuttunut siitä, että voin heittää kaikki paperit paperinkeräykseen. Onhan työpaikallani arkisto. Välillä haluan säilyttää kaiken ja jotkut paperit useana kappaleena. Asian täytyy toki löytyä kaikista niistä kokonaisuuksista, joihin se sisältönsä puolesta kuuluu. Omien tekemisten haluaisin löytyvät helposti 

Projekti päättyy loman alkamiseen. Siihen mennessä osa papereista on vielä läpikäymättä. Ehkä heitän ne loman alkamisen kunniaksi paperikeräykseen.