28. kesäkuuta 2010

Diivaa tapaamassa

Kumman tyhjältä kesäkoti tuntuu ilman Osku-kissaa. Haen sitä katseellani ja olen näkevinäni siitä vilauksen sohvalla, tuolilla, sängyllä ja keittiön pöydällä. Mutta ei ole Osku sulostuttamassa elämäämme kehräämisellään ja turkkinsa pehmoisuudellaan.

Käymme usein katsomassa Oskua sen kesäkodissa. Kunnon diivan tavoin monen tunnin odottelun jälkeen Osku piipahtaa seurassamme muutaman minuutin. Silloin se kehrää äänekkäästi tyttäreni sylissä. Minun syliini se ei ehdikään, on jo kiire. Juoksemaan, makailemaan pensaan alla, väijymään kaikkea pientä liikkuvaa, olemaan harakoiden kiusattavana ja metsästämään!

Eilen saapuessamme Osku oli juuri lähdössä retkilleen. Meidät nähtyään se pysähtyi, epäröi ja tuli luoksemme. Muisti vielä keitä olemme. Innokkaana kaivoin kameran esille, nyt otetaan Oskusta kesäkuvat.

Kuvista tuli oudon valoisia. Tyttäreni ihmetteli, mitä säätöjä olin kameraan laittanut. Minä vannoin, etten ole sattunut mihinkään. Lopulta ilmeni, että olin onnistunut kiinnittämään objektiivin vaillinaisesti. Kyllä se pysyi kameranrungossa kiinni, mutta valo pilkisti välistä.


Onneksi Osku tuli parin tunnin jälkeen takaisin hellittäväksi ja kuvattavaksi.


3 kommenttia:

Amalia kirjoitti...

Komee kissa. Kissat on niin itsenäisii ja itsepäisii. Tekevät just mitä niitä miellyttää. Armosta tuleevat, jos tulee.

Päiväkävelyllä kirjoitti...

Tähän mennessä on joka kerta tullut:)

Anonyymi kirjoitti...

oi mikä harmaa-valkoinen metsästäjä! Vaviskaa te linnut ja jyrsijät!