Kell' onni on

Pitkään kuvittelin, etten ole kateellinen ihminen. Liitin kateellisuuden vain konkreettisiin asiohin. Omaisuuteen, rahaan, tavaroihin. Sellaisia en toisilta kadehdi. Kukin kärsiköön itse omaisuudestaan. Kohtasin kateutta, joka kohdistui toisen henkisiin ominaisuuksiin kuten älykkyyteen, luovuuteen, energisyyteen ja jopa opintoihin. No, herraviha on ikivanha perinne ja on alun perin liittynyt oppia saaneiden kadehtimiseen, koska he ovat asettuneet yhteiskunnassa toisten yläpuolelle pappeina, lääkäreinä ja opettajina. Yllättävää on, että oppineisuuteen liittyvää kadehtimista esiintyy edelleen. Mutta en minä näitäkään kadehdi.

Kadehdin toisen onnea, etenkin parisuhdeonnea. Miksi tuo toinen saa kokea sitä mutta minä en? Mitä toisella on paremmin tai enemmän kuin minulla, sellaista jolla saadaan rakkautta? Mitä minulta puuttuu tai mitä minulla on liikaa? Toisen ihmisen parisuhde onni saa minut vihaamaan onnellisia ihmisiä. Useimmiten vihantunne menee nopeasti ohi, sillä pakotan itseni muistamaan, että kyse on mukavista ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä.

Eino Leino runoili aikoinaan että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Alan olla samaa mieltä. Onnelliset ihmiset pitäköön onnensa sisällään. Tai kuten Eino Leino sen ilmaisi samaisen runon toisessa kappaleessa:

Ei onni kärsi katseit`ihmisten,
Kell`onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Liian paljon Eino Leino vaatii runossaan. Sitten kun minua onnistaa, saan rakastaa ja saan vastarakkautta, huudan sen koko maailmalle. Sitä odotellessa hillitsen kateuttani ja yritän iloita toisten onnesta.

Minun elämäni

Minua alkoi hävettää se, että olen kirjoittanut tyttäreni elämästä niin paljon. Vain hänellä on oikeus kertoa siitä ja hän tekeekin sen omassa blogissaan. Poistin lähes kaikki tyttäreeni liittyvät tekstit. Vastaisuudessa vältän hänestä kirjoittamista, vaikka täysin en voine sitä välttää.

Tässä blogissa on kyse minusta, minun elämästäni, minun havainnoistani.

Harper's Island

Hesarin tv-kolumnisti Matti Rämo arvioi tänään Harper's Islandia otsikolla Hosuminen pilaa mysteerin. Olen hänen kanssaan osittain samaa mieltä. Pariin ensimmäiseen jaksoon olisi riittänyt ihmisten esittelyä, tunnelman luontia ja jännityksen tiivistämistä. Katsojaa ei kiinnosta tuntemattomaksi jääneen roolihahmon kuolema. Varsinkin kun kuolemat sivuutetaan nopeasti. Mutta ei mysteeri eikä sarja siitä pilalle mennyt.

Aloitin Harper's Islandin katsomisen kesällä ilman etukäteistietoja sarjasta. Ensimmäiset jaksot katsoin kannettavan ääressä keskittyen moneen muuhun asiaan samanaikaisesti. Mutta jotain sarjasta jäi mieleen niin, että seuraavinakin öinä tv oli auki Ruotsin tv4:lla Harper's Islandin alkamisaikaan.

Minut koukutti sarjaan sen tunnelma ja pelottavuus. Ja omituisen kamalat, pirullisen kekseliäät murhat. Koko sarjan ajan ihmettelin, mikä ajaa ihmisen sellaisiin tekoihin ja miksi hän on murhaamisessa niin luova. Henryssä, sulhasessa,on jotain hyvin kiehtovaa ja salaperäistä. Ihmettelin, miksi hän menee Trishin kanssa naimisiin. Henryn kiinnostus ja rakkaus Abbya, lapsuuden ystäväänsä, kohtaan on ilmeinen. Sarjan edetessä aloin pitää myös Calista ja Chloesta ja tietenkin Jimmystä, Abbyn poikakaverista. Se pikkutyttö on pelottava.

Katson sarjan neloselta uudestaan. Ehkä tajuan viittaukset murhaajan persoonallisuuteen paremmin. Ehkä nautin harhautuksista enemmän nyt kun tiedän niiden olevan harhautuksia. Hyvin suurella todennäköisyydellä eläydyn tarinaan ja saan nauttia jännityksestä ja pelottavuudesta.

Fiktion tarjoama pelko ja kauhu on turvallinen tapa jännittää. Niin sanotaan. Se ei aina ole niin. Olen useamman yön valvonut pelosta vapisten, uskaltamatta nukkua. En vieläkään halua katsoa Manaajaa enkä Halloweeniä. Japanilaisen kauhun ehkä parhaan leffan Ringin annoimme sisarelleni. Heti tuntui kotona turvallisemmalta.

Hyvä elämä

Ehkä minun pitää vain luottaa tyttäreeni. Uskoa, että hänen elämänsä järjestyy. Sillä tavalla kuin hän haluaa sen järjestyvän. Se ei välttämättä ole siten kuin minä tai joku muu haluaisi sen olevan, mutta on kyse hänen elämästään. Ei minun eikä muiden.

Ystäväni kysyi, koska minä matkustan ja nautin elämästäni. Joskus sitten, kun minulla on siihen rahaa. Elämästäni pyrin nauttimaan koko ajan ja onnistunkin siinä usein.

Iloni ovat pienet. Käveleminen, hyvä kirja, ihana sänkyni, johon illalla voin mennä nukkumaan. Ystävät ja perhe sekä ihan tyttäreni. Blogini. Hyvä ruoka ja sen kohtuullinen nauttiminen. Hyvät elokuvat ja tv-sarjat sekä musiikki. Näistä aineksista rakentuu hyvä elämä.

Sain tänään Celialta bloginapin. Tämä ensimmäinen blogitunnustus ilahduttaa minua. Tuntuu hyvältä.

Äiti ja tytär

Nukuin viime yönä noin kolme tuntia, sen lyhyissä pätkissä. Tuntuu kuin minut olisi hakattu. En tajua mitään. Ahdistaa. Sydän tykyttä vimmatusti. Epäilen, että parasta mitä voisin tehdä, on häippästä jälkiä jättämättä. Onhan mulla Master Card ja Visa. Ei, en minä ole tehnyt mitään. Muuta kuin elänyt toisen elämää. Vaikka omaa olisi pitänyt elää.

En tajua, miten ja koska tein väärin. Vai onko se minun vikani lainkaan? Jo jonkin aikaa olen aamusivuissa pohtinut syyllisyyttä. Olenko minä syyllinen tyttäreni kummalliseen elämään? Minunko vika se on, että hän ei osaa elää elämäänsä muuta kuin virtuaalisesti?

Olenko ollut huono äiti, kun olen antanut hänelle kaikkeni ja enemmänkin? Eikö niin olisi saanut tehdä? Mitä muuta olisin voinut tehdä silloin kun jäin yksinhuoltajaksi eikä lapsen isältä apua herennyt – ei taloudellista ei lapsen kasvatukseen liittyen? Mistä olisin voinut saada apua ylenpalttiseen kiltteyteen? Kyllä minulle siitä joskus sanottiin, mutta miten muutetaan lapsuudesta asti opittuja selviytymismalleja?

Yritän kovasti ottaa elämääni haltuuni. Kirjoitan aamusivuja ja blogia, puhun ihmisille - ja tyttärelleni. Vartioin painoani, että olisin viehättävämpi omien ja muiden silmissä. Eikä näistä ole mitään hyötyä. En minä tällä tavalla pääse kiltteydestäni eroon.

Syytän itseäni, vaikka kaikki ei voi olla minun syytäni. Ja tunnen syyllisyyttä syyllisyyden tuntemisesta. En voi olla ajattelematta, että tyttäreni oli timantti, joka minun vaikutuksestani muuttui lasihelyksi. Ainakin kaikki aina laittavat minut vastuuseen. Lapsen isä ensimmäisenä. Hän soittelee, mikä sillä tyttärellä oikein on. Miksei se ole opiskelemassa, miksei se ole töissä? Ja mikä ihme se Sean-juttu oikein on? Jos olisin ollut parempi äiti, tyttäreni olisi kuten muutkin, niinkö? Ketä ne muut ovat?

Olen kokenut tyttäreni kanssa rankkoja aikoja. Murrosikä oli todella vaikea, hän kohdisti kaiken vihansa minuun. Viime syksy oli kauhistuttava. Aina olemme selvinneet.

Niin varmaan nytkin.

Tyttäreni pääsee eroon Sadisti-Seanista, pääsee töihin ja opiskelemaan. Tapaa ihanan suomalaisen pojan, joka pitää häntä hyvänä. Ja muuttaa pois kotoa.

Kun yhteisö hajoaa

Kesän 2008 alussa päätin lukea jokaisen Agatha Christien teoksen. Olin katsonut Teemalta Agatha Christien koodin, jossa pohdittiin mm. mikä tekee Christien teoksista niin koukuttavia. Ohjelman arvostava suhtautuminen Christien teoksiin hämmensi minua, koska olin tottunut kuulemaan väheksyviä ja pilkallisia kommentteja niistä. Olin lukenut Christiet alle 13-vuotiaana, enkä enää tarkkaan muistanut, mistä niissä oli kysymys. Murhista - toki - mutta mistä muusta. Päätin ottaa asiasta selvää.

Nyt olen lukenut runsaat 30 teosta, joka Christien runsaassa tuotannossa tarkoittaa sitä, etten ole lukenut vielä puoliakaan hänen teoksistaan. Lukemistani kirjoista löysin taitavan, humoristisen ja ironisen kirjailijan, jonka keskeisin teema on englantilaisen yhteisön hajoaminen. Hajoamista hän kuvaa vieraantumisena toisista ihmisistä, jolloin keskeisessä roolissa ovat perhesuhteet.

Perhe on harvoin ns. ydinperhe. Sen sijaan uusioperhe on hänen kirjoissaan tyypillinen. Perheen isä ei olekaan lasten isä, vaan edellinen aviomies on sitä tai äiti tuo mukanaan avioliittoon omat aikaisemmat lapsensa. Kaikki lapset eivät ole omia, sillä perheyhteisön hajoamista Christie käsittelee myös adoptiolasten kautta. Syyttömyyden taakka –teoksessa kaikki lapset olivat adoptoituja: kukaan perheen jäsen ei ollut sukua toisilleen.

Toinen tapa kuvata vieraantumista on koota yhteen toisilleen tuntemattomia ihmisiä. Tästä tunnetuin esimerkki on Eikä yksikään pelastunut, vanhalta nimeltään Kymmenen pientä neekeripoikaa. Sama teema on myös kirjoissa Esirippu, Varjossa auringon alla, Kohtalokas viikonloppu ja Kuolema Niilillä ja useissa muissa. Eikä yksikään pelastunut –kirjaa lukuun ottamatta kirjoissa paljastuu ihmisten välille yhteyksiä, joten täysin tuntemattomia he eivät toisilleen ole.

Kolmas vieraantumisen tulkki on muuttuva kyläyhteisö. Ihmisiä on muuttanut pois ja uusia on tullut tilalle. Ketä nämä uudet ihmiset ovat, mistä he ovat tulleet? Tuttu ja turvallinen kylä muuttuu vieraaksi mm. teoksessa Tuijottava katse, jossa uusi asuinalue houkuttaa alueelle uusia asukkaita. Kuolema ilmoittaa lehdessä –teos oli se, joka sai minut pohtimaan vierauden ja vieraantumisen toistuvuutta Christien teoksissa.

Yhteisön hajoamisen kristallisoituma on kuitenkin Hercule Poirot. Hän on ulkomaalainen, belgialainen, jonka ihmiset aina kuvittelevat ranskalaiseksi. Hän on ulkopuolinen, vieras. Siksi häneen ei tarvitse kiinnittää huomiota. Hän näkee asiat ulkopuolisen silmin eikä jää tuttuuden ja vierauden loukkuun ihmettelemään, kehen voi luottaa.

Luen parhaillaan tämän kesän viimeistä Christietä Kolmas tyttö. Olen hyvin lähellä yliannostusta mitä Christien kirjoihin tulee. Pysyn päätöksessäni lukea ne kaikki, mutta jatkan tutkimusretkeäni ensi kesänä.

Tervetuloa kaikki muut ihanat kirjat!

Ajan sulattaminen

La persistencia de la memoria (1931) eli The Persistence of Memory eli Melting Clocks / Salvador Dali

Dali näki tulevaisuuteen maalatessaan taulunsa La persistencia de la memoria (1931). Taulussa vääntyneet ja sulaneet kellot näyttävät tai eivät näytä aikaa. Maalauksessa ajan merkitys on muuttunut vaatimuksesta joksikin, jota voi muotoilla mieleisekseen.

Voisi sanoa, että suhde aikaan on muuttunut hurjaa vauhtia sitten Dalin. Eniten sitä on nopeuttanut internet, joka mahdollistaa ajan ylittämisen ja hylkäämisen. 24/7/365.

Aikaan liittyviä vaatimuksia ei haluta hyväksyä eikä tunnustaa. Kauko Röyhkä muotoili saman asian toisin kappaleessaan Mieluummin vanha kuin aikuinen.

En ole varma siitä, miksi ajan vaatimuksia pitäisi kuunnella. Toisaalta en niitä ole valmis täysin hylkäämään.

Ajan sulattamisen parhaat välineet löytyvät ihmisestä itsestään, siihen ei tarvita nettiä. Muisti ja muistot muokkaavat jatkuvasti käsitystä ajasta ja sen vaatimuksista. Minulle ominaisin esimerkki ajan sulamisesta on hetki, jolloin yhtäkkiä kuulen musiikkia vuosien takaa. Nykyhetki katoaa ja muistot tuovat eteeni toisen ajan ja tilanteen, toisen Päivin.

Yhteistä vain nimi

Olen päättänyt, etten katso Agatha Christie –filmatisointeja. Etenkin uudemmat filmatisoinnit tekevät vääryyttä kirjoille. Tänään kanavasurffailu vei minut Ruotsin TV4:lle, jossa juuri alkoi The Sittaford Mystery by Agatha Christie. Olen juuri lukenut kirjan ja ajattelin katsastaa, mitä tällä elokuvalla on annettavana.

The Sittaford Mystery on suomennettu nimellä Kuolema lähettää viestin. Se ei ole Christien tunnetuimpia teoksia, osaksi koska kirjassa ei ole Marplea eikä Poirotia. Teoksen tuntemattomuus ei silti oikeuta muuttamaan koko tarinaa.

Elokuvassa henkilöhahmojen nimet on säilytetty, mutta heidän roolinsa ovat kaukana kirjan hahmojen roolista. Uusia henkilöitä on lisätty, katsojien houkuttelemiseksi jopa neiti Marple on lisätty henkilögalleriaan. Oletuksena lienee, ettei kukaan katso Agatha Christie –leffaa, jos siinä ei ole Marplea tai Poirotia.

En tiedä, kenellä on tekijänoikeudet Agatha Christien teoksiin. Vaikuttaa kovin ahneelta taholta, koska on valmis myymään filmatisointioikeudet välittämättä siitä, onko elokuvalla mitään muuta yhteistä kirjan kanssa kuin nimi.

Kirjojen filmatisointi on hienovaraista työtä, tai ainakin oli. Nykyään luotetaan elokuvan voimaan suositumpana taiteenalana kuin kirjallisuus – katsojien joukossa on kuitenkin useita, jotka eivät ole lukeneet elokuvan pohjana olevaa teosta. Sääli, jos elokuvan tekijätkään eivät ole sitä tehneet.

Minä vasta opettelen

Sisareni soitti viime tiistaiaamuna ja kertoi menevänsä töiden jälkeen Painonvartijoihin. Olin matkalla töihin juuri ajatellut, että haluan olla hoikempi. Niinpä lupasin mennä hänen kanssaan. Painonvartijoiden punnituksessa sain lähtöpainon, tavoitepainoa en ole vielä miettinyt.

Kuluneen viikon ajan olen katsellut valokuvia itsestäni. Näytän niissä lihavalta. On kummallista, että peili ei minulle sellaista kerro. Peilin mukaan näytän ihan kivalta enkä ollenkaan niin lihavalta kuin kuvissa. Miksi edelleenkin ajattelen kuten ihmiset valokuvauksen alkuaikoina, että valokuva kertoo totuuden? Valokuvaa voi photoshopata mielin määrin. Entä jos photoshoppaisin kaikki itseäni esittävät valokuvat niin, että näytän niissä nuorelta, kauniilta ja hoikalta? Uskoisinko edelleen, että valokuva on totta?

Olin nuorena lukiolaisena hoikka tyttö, sen näen valokuvista. Silti mielikuva itsestäni väittää toista. Vaikka painoin normaalipainon alarajoilla, uskoin olevani lihava. Jos olisin silloin ollut luonteeltani perfektionisti, olisin todennäköisesti sairastunut anoreksiaan. Osasin silloin ottaa asiat rennommin kuin nyt. Silti vietin esim. yhden talven syöden vain näkkileipää ja appelsiineja.

Nyt pitäisi laihtua terveellisemmin keinoin. Oikeastaan Painonvartijoissa on kyse toisenlaisten ruokailutapojen oppimisesta. Paljon vihanneksia ja hedelmiä ja vain hiukan terveellisiä rasvoja. Kaikkea saa syödä. Sisareni sanoi, että hän aikoo olla Painonvartijoissa viisi vuotta. Niin kauan hän uskoi menevän terveellisempien ruokailutottumusten oppimiseen. Minua hänen sanansa lohduttivat. Minulla ei olekaan kiire. Minun ei tarvitse olla jouluun mennessä hoikka kuin oljenkorsi. Minä vasta opettelen.

Asia kerrallaan

Olen ollut yksin koko päivän. Ulkona kävin vain kaupassa. En muista, sanoiko kassaneiti mitään tai sanoinko minä hänelle jotain. Äänihuuleni kaipaavat harjoitusta, muutakin kuin kissalle puhumista. Silti yksin kotona oleminen on ylellisyyttä, jota olen harvoin saanut kokea. Edellisen kerran niin tapahtui neljä kuukautta sitten.

Aikaa tuntuu olevan loputtomasti. Teen asioita verkkaiseen tahtiin. Aloitan ja keskeytän, en saa valmiiksi. Se ei haittaa, voin jatkaa huomenna. Kaikkea en jättänyt huomiselle: mm. tiskasin astiat ja asensin tyttären koneelle tietoturvan ja Office-ohjelmat.

Katsoin osittain toisella silmällä, osittain keskittyen, elokuvan Juno. Elokuva alkaa sillä, että 16-vuotias Juno tekee raskaustestin. Se oli jo kolmas. Joka kerta tulos oli positiivinen. Yhdestä kerrasta raskaaksi. Elokuva on ollut hyvin suosittu ainakin USA:ssa, ehkä myös Suomessa.

Ymmärrän elokuvan suosion. Leffa oli raikas. Siitä puuttui hysteria, jota teiniraskaus voi aiheuttaa asianomaisessa tytössä ja tämän vanhemmissa. Se ei myöskään ollut siirappinen tai tunteellinen. Asioihin suhtauduttiin hieman alistuneesti ja samalla rauhallisesti. Näin nyt kävi ja sen kanssa on elettävä niin kuin parhaiten taitaa. Minusta se oli virkistävä asenne, sillä niin elämä on elettävä toisinaan. Asia kerrallaan.

Muutenkin Juno oli arkinen. Väreissään, henkilöhahmoissaan ja jopa tarina oli arkinen. Katsomisen arvoinen leffa, mutta ei elämää suurempi.

Olympialaiturin edessä

Mitä on nykyihminen ilman nettiä ja kännykkää? Voiko niitä ilman olla? Minä en voi, eikä moni muukaan.

Kuvan otti tyttäreni Olympialaiturin edessä. Kannettava on roskiksen päällä.

Miten sulla menee?

Miten sulla menee?, kysyi sisaren - ja siten myös minun - ystävä minulta. Vastasin, että tytär on Frankfurtissa ja minä olen töissä edelleen samassa paikassa. Tapaaminen oli niin lyhyt, että keskustelumme päättyi siltä erää siihen.

Olen ollut yksinhuoltaja liian kauan ja liian yksin. Joskus ehkä minun kuulumiseni oli yhtä kuin tyttären kuulumiset, mutta ei se enää niin ole. Olen tottunut syrjäyttämään itseni ja siitä pois oppiminen näyttää kestävän aikansa.

Minun olisi pitänyt vasta kertomalla, mitä minulle kuuluu. Edellisen kerran tapasin hänet viime kesänä, jolloin juopottelimme yhden illan kahdestaan sisaren parvekkeella. Hyvä tyyppi, joka kysyessään toisen kuulumisia haluaa niitä myös kuulla.

Vuoden aikana on tapahtunut paljon, vaikka ulkoisesti asiat ovat samalla tavalla. Asun kahdestaan tyttären kanssa, olen samassa paikassa töissä.

Mutta.

Olen vahvistanut omaa elämääni ja itseäni. Kirjoitan tätä blogia. Se on iso ja merkittävä asia minulle. Kirjoitan aamusivut, en joka aamu, mutta aina kun ehdin ja muistan. Liityin Facebookiin ja sain sitä kautta takaisin vanhoja ystäviä. Se on hyvä väline kommunikoida, saada tietoa (ihan totta!) ja keventää elämää. Aloin taas lukea kirjoja.

Helppoa ei ole ollut. Lopetin Nuorten parlamentissa. Se oli iso ja raskas päätös, joka oli pakko tehdä. Rakastuin, vaikka olen vuosia varjellut itseäni moiselta. Siinä kävi hyvin ja ei käynyt hyvin. Ehkä annan itselleni luvan rakastua vielä toistekin. Tyttären kanssa on ollut hyvin raskasta, mutta onneksi ei kaiken aikaa.

Luotan huomiseen. Ja yhä enemmän itseeni. On jo aika.

Viimeinen jakso

Katsoin Serranon perheen viimeisen jakson. Kun uudet jaksot alkoivat kesän alussa, yritin jatkaa sarjan seuraamista. En jaksanut ekaa jaksoa pidemmälle, kesäilloille oli muuta tekemistä kuin seurata Serranon perheen vaiheita. Viimeisen jakson katsoin, koska halusin nähdä, miten kaikki päättyy.

Ei mikään päättynyt. Kahdeksalta tuotantokaudelta vietiin pohja pois, kaikki olikin ollut Diegon unta. Luulisi, että tuollainen lopetus ei mene missään tuotantovaiheessa läpi. Jonkun roolihahmon unella on selitetty asioita muissakin saippuasarjoissa, mm. Dallasissa ja Kauniissa ja rohkeissa, mutta kuulkaa käsikirjoittajat: se ei toimi.

Hauska, hieno ja ärsyttävä sarja Serranon perhe sai todella kehnon lopun. Niin kävi myös Harper’s Islandille. Loistava, jännittävä ja pelottava sarja – lukuun ottamatta viimeistä jaksoa. Mikä kumma siinä on, että osataan niin tehokkaasti tyriä homma? Suosittelen silti Harper’s Islandin katsomista, kun se syksyllä alkaa TV4:lta. Aion katsoa sen uudestaan.