Harper's Island

Hesarin tv-kolumnisti Matti Rämo arvioi tänään Harper's Islandia otsikolla Hosuminen pilaa mysteerin. Olen hänen kanssaan osittain samaa mieltä. Pariin ensimmäiseen jaksoon olisi riittänyt ihmisten esittelyä, tunnelman luontia ja jännityksen tiivistämistä. Katsojaa ei kiinnosta tuntemattomaksi jääneen roolihahmon kuolema. Varsinkin kun kuolemat sivuutetaan nopeasti. Mutta ei mysteeri eikä sarja siitä pilalle mennyt.

Aloitin Harper's Islandin katsomisen kesällä ilman etukäteistietoja sarjasta. Ensimmäiset jaksot katsoin kannettavan ääressä keskittyen moneen muuhun asiaan samanaikaisesti. Mutta jotain sarjasta jäi mieleen niin, että seuraavinakin öinä tv oli auki Ruotsin tv4:lla Harper's Islandin alkamisaikaan.

Minut koukutti sarjaan sen tunnelma ja pelottavuus. Ja omituisen kamalat, pirullisen kekseliäät murhat. Koko sarjan ajan ihmettelin, mikä ajaa ihmisen sellaisiin tekoihin ja miksi hän on murhaamisessa niin luova. Henryssä, sulhasessa,on jotain hyvin kiehtovaa ja salaperäistä. Ihmettelin, miksi hän menee Trishin kanssa naimisiin. Henryn kiinnostus ja rakkaus Abbya, lapsuuden ystäväänsä, kohtaan on ilmeinen. Sarjan edetessä aloin pitää myös Calista ja Chloesta ja tietenkin Jimmystä, Abbyn poikakaverista. Se pikkutyttö on pelottava.

Katson sarjan neloselta uudestaan. Ehkä tajuan viittaukset murhaajan persoonallisuuteen paremmin. Ehkä nautin harhautuksista enemmän nyt kun tiedän niiden olevan harhautuksia. Hyvin suurella todennäköisyydellä eläydyn tarinaan ja saan nauttia jännityksestä ja pelottavuudesta.

Fiktion tarjoama pelko ja kauhu on turvallinen tapa jännittää. Niin sanotaan. Se ei aina ole niin. Olen useamman yön valvonut pelosta vapisten, uskaltamatta nukkua. En vieläkään halua katsoa Manaajaa enkä Halloweeniä. Japanilaisen kauhun ehkä parhaan leffan Ringin annoimme sisarelleni. Heti tuntui kotona turvallisemmalta.