6. syyskuuta 2009

Kell' onni on


Pitkään kuvittelin, etten ole kateellinen ihminen. Liitin kateellisuuden vain konkreettisiin asiohin. Omaisuuteen, rahaan, tavaroihin. Sellaisia en toisilta kadehdi. Kukin kärsiköön itse omaisuudestaan. Kohtasin kateutta, joka kohdistui toisen henkisiin ominaisuuksiin kuten älykkyyteen, luovuuteen, energisyyteen ja jopa opintoihin. No, herraviha on ikivanha perinne ja on alun perin liittynyt oppia saaneiden kadehtimiseen, koska he ovat asettuneet yhteiskunnassa toisten yläpuolelle pappeina, lääkäreinä ja opettajina. Yllättävää on, että oppineisuuteen liittyvää kadehtimista esiintyy edelleen. Mutta en minä näitäkään kadehdi.

Kadehdin toisen onnea, etenkin parisuhdeonnea. Miksi tuo toinen saa kokea sitä mutta minä en? Mitä toisella on paremmin tai enemmän kuin minulla, sellaista jolla saadaan rakkautta? Mitä minulta puuttuu tai mitä minulla on liikaa? Toisen ihmisen parisuhde onni saa minut vihaamaan onnellisia ihmisiä. Useimmiten vihantunne menee nopeasti ohi, sillä pakotan itseni muistamaan, että kyse on mukavista ihmisistä, jotka ovat minulle tärkeitä.

Eino Leino runoili aikoinaan että kell’ onni on, se onnen kätkeköön. Alan olla samaa mieltä. Onnelliset ihmiset pitäköön onnensa sisällään. Tai kuten Eino Leino sen ilmaisi samaisen runon toisessa kappaleessa:

Ei onni kärsi katseit`ihmisten,
Kell`onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.


Liian paljon Eino Leino vaatii runossaan. Sitten kun minua onnistaa, saan rakastaa ja saan vastarakkautta, huudan sen koko maailmalle. Sitä odotellessa hillitsen kateuttani ja yritän iloita toisten onnesta.

Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...