3. lokakuuta 2009

Yksi niistä

Olen toiseksi vanhin viiden tytön joukossa. Nuorimman ja vanhimman ikäero on seitsemän vuotta. Pienten ikäerojen vuoksi kasvoimme tiiviisti toisiimme tukeutuen, ainakin toisinaan ja jotkut meistä. Minä olin ujo ja sisäänpäin kääntynyt lapsi ja nuori. Kaverini olivat hevos- ja koirahulluja, kuten siihen aikaan sanottiin. Maaseudulla hevos- ja ratsastushulluja tyttöjä pidettiin omituisina, koska hevonen oli olemassa työtä, ei harrastusta varten.

Ratsastusharrastus vei minut kolmelle ratsastusleirille kolmena eri kesänä. Muuten ratsastin naapurin isolla suomenhevosella, jonka isäntä oli aikoinaan sotaväessä kuulunut ratsujoukkoihin. Ratsastin ilman satulaa pitkillä suitsilla aina saman reitin. Lopetettuani ratsastamisen murrosiän pyörteissä hevonen oli pitkän aikaa vanhasta muistista kääntyä samalle reitille.

Toinen asia, josta minut saatettiin tunnistaa, oli seurusteluni. Poikakaverini oli pitkähiuksinen – erittäin kivannäköinen – ja hän harrasti intensiivisesti musiikin kuuntelua. Mitäpä maaseudulla muuta, lukemisen ja elokuvien lisäksi. Hän tilasi levyt Epe’siltä tai suoraan Englannista ja levynvaihtorinkinsä oli laaja. Parina emme olleet sosiaalisia, meille riitti toistemme seura.

Nämä tunnettuustekijät eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että nimeni olisi jäänyt muuta kuin lähipiirini muistiin. Muutin Alavudelta pois 17-vuotiaana. Sen jälkeen Alavudella käydessäni sain yhä useammin vastaani kysymyksen: ”Etkös sinä ole yksi niistä?”. Tällä kysymyksellä viitattiin sisariini ja sisarusparveemme. Nuoremmille sisarille muutto Niinimaalta Alavuden keskustaan osui hyvään aikaan ja he sosiaalisempina ihmisinä tekivät itsensä tunnetuksi ja sitä kautta isot siskonsa myös. Eihän meistä isosiskoista voinut olla puhumatta.

Yhtenä niistä –oleminen ei jäänyt Alavudelle. Kun Helsingissä, Tampereella, missä vain, kohtasi alavutelaisia, sama kysymys esitettiin. Vuosien kuluessa ilmaantui toinen kysymys ”Etkös sinä ole sen tytär?”. Isäni oli hyvin pidetty opettaja. Oli hämmentävää, että hänen entiset oppilaansa tulivat minulle kehumaan, kuinka hyvä ja ikimuistoinen opettaja hän oli ollut.

Toisaalta yhtenä niistä oleminen imarteli. Oli kiva, kun oli tunnettu edes jostain syystä. Enimmäkseen se loukkasi. Oli minulla nimikin ja ansaitsin tulla muistetuksi itseni eikä sisarteni takia. Yhdeksi niistä lukeminen taisi olla Alavudella maan tapa. Saman kohtelun saivat muutkin isoon sisarusparveen kuuluvat - kummallista kyllä - opettajien lapset, mm. Hanhiniemet.

Minulta ei enää kysytä, olenko yksi niistä. Ne alavutelaiset, joita tapaan, tietävät sen muutenkin ja he muistavat myös nimeni. Erottautuminen muista on identiteetin rakentamisen tärkeimpiä syitä. Sisarteni ja minun piti lisäksi erottautua toisistamme muiden silmissä. Itse toki tiesimme olevamme hyvinkin erilaisia keskenämme ja silti niin samanlaisia.

Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...