7. tammikuuta 2010

Reunustettuja lunttilappuja

Historia pysyi suosikkiaineenani koko koulunkäynnin ajan. Myöhemmin, lukiossa, englanti oli se aine, johon eniten satsasin. Opiskelin itsekseni englanninkielen idiomeja ja luin ilokseni englanninkielen sanakirjaa. Englanninopiskeluun minulla ei kuitenkaan ollut samanlaista kunnianhimoa kuin historianopiskeluun. Olihan minulla pakko olla historiasta kymppi, koska se oli lempiaineeni.

Se ei kuitenkaan ollut helppoa. Oppikoulussa keksin, että voin luntata hissantunneilla. Kirjoitin läksyt pienenpienille lappusille, jotka reunustin samanlaisella paperilla kuin millä oppikirja oli päällystetty. Olin varma, ettei opettaja huomaa mitään. Eikä huomannutkaan. Lunttaustekniikkani ansiosta pärjäsin kokeissa hyvin. En siksi, että olisin luntannut kokeissa (sitä en uskaltanut tehdä), vaan siksi että kirjoittamalla lunttilappuja asiat olivat jääneet mieleeni. Tämän huomattuani lopetin lunttilappujen kirjoittamisen, mutta jatkoin läksyjen kirjoittamista.

Lukiossa historiassa pärjääminen oli vaikeampaa. Ekana vuonna ei kiitettäviä herunut ja olin epätoivoinen. Miten on mahdollista, että en pärjää historiassa, vaikka kuinka luin? Erään kerran kokeisiin valmistuessani paiskasin kirjan seinään ja purskahdin itkuun: "Ei tästä kuitenkaan mitään tule!" Isosiskoni poimi kirjan lattialta, tuli luokseni ja sanoi: "Luetaan yhdessä!"

Sain siitä kokeesta ensimmäisen historian kympin lukioaikana. Myöhempiin kokeisiin luin yksistäni ja pärjäsin hyvin. En tarvinnut kuin tämän yhden onnistumisen ja tiedon siitä, että saan sisareltani apua tarvittaessa.

Ylioppilaskokeisiin luimme yhdessä. Olimme loistava tiimi, sparrasimme toisiamme ja päivän päätteeksi kertasimme toisillemme oppimamme. Hän kirjoitti kuusi ällää, minä hieman vähemmän.

Tämä vain tuli mieleeni. Toisinaan ikävöin ylioppilaskevättä, kokeisiin lukemista yhdessä sisareni kanssa. Se oli innostunutta, keskittynyttä ja kovaa työtä.

Ei kommentteja:

LinkWithin

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...