Viisaita neuvoja haluan kuulla, mutta mistä tiedän, että neuvo on viisas? Viisaalta tuntuu neuvo: Älä murehdi. Voiko olla murehtimatta, kun toinen toistaan hurjemmat kauhukuvat nousevat päähän? Mitä hyötyä murehtimisestani on? Ei asiat sillä paremmaksi muutu, varsinkin kun ei ole minun elämästäni kyse. Viisasta neuvoa on vaikea noudattaa. Murehtiminen pitää minut hereillä, valvottaa yöt. Sydän on raskas.
Torjuakseni murehtimista kuuntelen musiikkia, luen ja katson tv-sarjoja ja elokuvia. Puuhastelen kaikenlaista, järjestelen papereita ja elämääni. Eskapismia ja kaaoksen torjuntaa. Murehtiminen on kaaoksen pelkoa. Pelkoa siitä, että asiat karkaavat käsistä niin, ettei niille mitään enää mahda. Tosin en minä nytkään niille mitään voi. Toivon voivani olla edes avuksi ja tueksi tarvittaessa, siinä äidin rooli.
16. lokakuuta 2009
15. lokakuuta 2009
Se onkin päiväkirja
En tiedä, miten näin pääsi tapahtumaan. Koko illan olen käynyt läpi taloudellista tilannettani. Minulla on ollut vuosia tapana tilastoida kaikki menoni ja laskuni. Täydellinen tilastoni ei ole. Kadotan kuitteja ja unohdan merkitä kuitittomat ostokset, mutta näin olen aika hyvin perillä siitä, mihin rahani oikein häviävät. Pystyn myös aika hyvin arvioimaan, miten paljon tarvitsen menoihini esim. vuodessa.
Menoistani merkitsen päivänmäärän, maksutavan, laadun, luokan, hinnan ja erikseen vielä tiedon siitä, jos ostin velaksi. Esimerkiksi ruoka kuuluu luokkaan ravinto, olut luokkaan hupi jne. Olutmenoista olen toisinaan (silloin kun olen muistanut) merkinnyt myös, missä seurassa tai tilaisuudessa olen olutta nauttinut.
Näin ”kuitit”-tilastosta on tullut jonkinlainen päiväkirjani. Tänään tein kuukausiyhteenvedot huhtikuusta syyskuuhun. Synnyttikö se mielessäni huolestumista taloudellisesta tilanteesta? No ei, vaikka menoni taitavat olla useimmiten suuremmat kuin tuloni.
Sen sijaan melankolia ja nostalgia, omituinen kaiho ja surumielisyys, hiipivät mieleeni ja valtasivat sen. Enkä ymmärrä miksi. Minähän selvisin kaikesta: ylioppilasjuhlista, surusta ja tuskasta, tyttären englantilaisen poikaystävän vierailusta. Viime aikoina kaikki on tuntunut menevän paremmin. Pidän itsestäni nykyään paljon enemmän. Olen motivoituneempi työssäni kuin aikoihin, olen onnistuneesti muuttanut ruokatottumuksiani ja laihtunut, elämä tuntuu mukavalta.
Ehkä kyse on irtipäästämisestä. Mennyt on menneisyyttä ja sen tajuamiseen tarvitsen välillä melankoliaa ja nostalgiaa. Aikani niissä kieriskeltyäni voin nousta ylös ja huokaista helpotuksesta ja todeta tyytyväisenä ettei mennyt koskaan palaa.
Menoistani merkitsen päivänmäärän, maksutavan, laadun, luokan, hinnan ja erikseen vielä tiedon siitä, jos ostin velaksi. Esimerkiksi ruoka kuuluu luokkaan ravinto, olut luokkaan hupi jne. Olutmenoista olen toisinaan (silloin kun olen muistanut) merkinnyt myös, missä seurassa tai tilaisuudessa olen olutta nauttinut.
Näin ”kuitit”-tilastosta on tullut jonkinlainen päiväkirjani. Tänään tein kuukausiyhteenvedot huhtikuusta syyskuuhun. Synnyttikö se mielessäni huolestumista taloudellisesta tilanteesta? No ei, vaikka menoni taitavat olla useimmiten suuremmat kuin tuloni.
Sen sijaan melankolia ja nostalgia, omituinen kaiho ja surumielisyys, hiipivät mieleeni ja valtasivat sen. Enkä ymmärrä miksi. Minähän selvisin kaikesta: ylioppilasjuhlista, surusta ja tuskasta, tyttären englantilaisen poikaystävän vierailusta. Viime aikoina kaikki on tuntunut menevän paremmin. Pidän itsestäni nykyään paljon enemmän. Olen motivoituneempi työssäni kuin aikoihin, olen onnistuneesti muuttanut ruokatottumuksiani ja laihtunut, elämä tuntuu mukavalta.
Ehkä kyse on irtipäästämisestä. Mennyt on menneisyyttä ja sen tajuamiseen tarvitsen välillä melankoliaa ja nostalgiaa. Aikani niissä kieriskeltyäni voin nousta ylös ja huokaista helpotuksesta ja todeta tyytyväisenä ettei mennyt koskaan palaa.
13. lokakuuta 2009
Ovikello soi, eikä mulla ole päällä juuri mitään
Voisi kuvitella, että minulla on oikeus päättää siitä, kenelle, koska ja missä tilanteessa näyttäydyn vähäpukeisena tai alastomana. Tänä aamuna ilmeni, että on kuitenkin tilanteita, joissa minulta ei asiaa edes kysytä.
Taloyhtiöltä oli tullut muutama viikko sitten ilmoitus, että asuntojen palovaroittimet tarkastetaan 12.-14.10. Mitäpä sitä suotta tarkemmin ilmoittamaan asukkaille. Eilen en muistanut koko asiaa. Tänä aamuna mielessäni kävi, että he saattaisivat tulla tänään. Uskoin ehtiväni käydä suihkussa ennen heidän tuloaan – eihän mitään hätää sitten enää olisi.
Suihkun jälkeen puen yleensä verkkaiseen tahtiin vaatteet päälleni. Tietoinen tajuntani oli unohtanut palovaroittimen tarkastajat. Ovikellon soidessa minulla oli ylläni sukkahousut ja rintsikat. Huusin oven läpi, että odottaisivat sen ajan, että saan vaatteet päälle. Tajusin, etten ehdi vetää farkkuja jalkaan ja laittaa paitaa päälle. Onneksi lähettyvillä oli yksi mekko.
Olin juuri pukeutumassa siihen, kun kotiin tultiin taloyhtiön avaimilla. Syöksyin väliovelle ja huusin: ”Mähän sanoin, että odottakaa että saan vaatteet päälle”. Olin raivoissani. Kaksi vierasta miestä tunkeutuu kotiini ilman lupaani. En halua olla puolipukeissani vieraiden miesten edessä.
Miehet väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään. Loukkaantuivat siitä, että olin vihainen. Heistä kai on luontevaa tulla ihmisten koteihin, kai jopa odottivat kahdeksan aikoihin näkevänsä vähäpukeisia naisia. Anteeksi he eivät pyytäneet. Hehän tekivät vain työtään. Ymmärrän, että esim. lääkärin työhön liittyy alastomien ja puolipukeisten ihmisten näkeminen ja tarkka havainnointi. Mutta en usko sellaisen olevan osa palovaroittimien tarkastajien tehtävänkuvaa.
Minusta heidän olisi pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin avasivat oven omilla avaimilla ja tunkeutuivat asuntooni. Syitä siihen, että ovea ei avata heti, on lukuisia. Heille ei ilmeisesti tullut ainuttakaan muuta syytä mieleen kuin että asunnossa ei ole ketään.
Myös erään ystäväni kotiin oli tultu aamulla kahdeksan aikaan. Mutta hän on mies ja mittaria lukemaan tullut oli mies. Ei mitään ongelmaa, sillä ystäväni oli saanut etukäteen tietää kellonajan. Ystäväni oli liikuskellut rauhassa pyyhe lanteilla suihkun jälkeen. Mahdollisesti olisin suhtautunut tilanteeseen toisella tapaa, jos palovaroittimen tarkastajat olisivat olleet naisia. Oli naisia tai miehiä, kyse oli myös siitä, että kotiini tultiin ilman lupaani.
Tapauksen takia adrenaliinin taso on ollut korkealla koko päivän. Töihin kävelin rivakasti itseksekseni mutisten ja tilannetta kerraten. Eikä näytä siltä, että olisin päässyt asiasta eroon vielä. Ehkä se anteeksipyyntö olisi auttanut.
Taloyhtiöltä oli tullut muutama viikko sitten ilmoitus, että asuntojen palovaroittimet tarkastetaan 12.-14.10. Mitäpä sitä suotta tarkemmin ilmoittamaan asukkaille. Eilen en muistanut koko asiaa. Tänä aamuna mielessäni kävi, että he saattaisivat tulla tänään. Uskoin ehtiväni käydä suihkussa ennen heidän tuloaan – eihän mitään hätää sitten enää olisi.
Suihkun jälkeen puen yleensä verkkaiseen tahtiin vaatteet päälleni. Tietoinen tajuntani oli unohtanut palovaroittimen tarkastajat. Ovikellon soidessa minulla oli ylläni sukkahousut ja rintsikat. Huusin oven läpi, että odottaisivat sen ajan, että saan vaatteet päälle. Tajusin, etten ehdi vetää farkkuja jalkaan ja laittaa paitaa päälle. Onneksi lähettyvillä oli yksi mekko.
Olin juuri pukeutumassa siihen, kun kotiin tultiin taloyhtiön avaimilla. Syöksyin väliovelle ja huusin: ”Mähän sanoin, että odottakaa että saan vaatteet päälle”. Olin raivoissani. Kaksi vierasta miestä tunkeutuu kotiini ilman lupaani. En halua olla puolipukeissani vieraiden miesten edessä.
Miehet väittivät, etteivät olleet kuulleet mitään. Loukkaantuivat siitä, että olin vihainen. Heistä kai on luontevaa tulla ihmisten koteihin, kai jopa odottivat kahdeksan aikoihin näkevänsä vähäpukeisia naisia. Anteeksi he eivät pyytäneet. Hehän tekivät vain työtään. Ymmärrän, että esim. lääkärin työhön liittyy alastomien ja puolipukeisten ihmisten näkeminen ja tarkka havainnointi. Mutta en usko sellaisen olevan osa palovaroittimien tarkastajien tehtävänkuvaa.
Minusta heidän olisi pitänyt odottaa kauemmin ennen kuin avasivat oven omilla avaimilla ja tunkeutuivat asuntooni. Syitä siihen, että ovea ei avata heti, on lukuisia. Heille ei ilmeisesti tullut ainuttakaan muuta syytä mieleen kuin että asunnossa ei ole ketään.
Myös erään ystäväni kotiin oli tultu aamulla kahdeksan aikaan. Mutta hän on mies ja mittaria lukemaan tullut oli mies. Ei mitään ongelmaa, sillä ystäväni oli saanut etukäteen tietää kellonajan. Ystäväni oli liikuskellut rauhassa pyyhe lanteilla suihkun jälkeen. Mahdollisesti olisin suhtautunut tilanteeseen toisella tapaa, jos palovaroittimen tarkastajat olisivat olleet naisia. Oli naisia tai miehiä, kyse oli myös siitä, että kotiini tultiin ilman lupaani.
Tapauksen takia adrenaliinin taso on ollut korkealla koko päivän. Töihin kävelin rivakasti itseksekseni mutisten ja tilannetta kerraten. Eikä näytä siltä, että olisin päässyt asiasta eroon vielä. Ehkä se anteeksipyyntö olisi auttanut.
11. lokakuuta 2009
Tiedonjanoa ja mielikuvitusta
Niinimaan koulun kirjastossa oli lapsuuteni tärkein ja rakkain kirja. Luin ja selasin sen yhä uudelleen. Kyseessä on WSOY:n kustantama Kompassi: nuorten tietokuvasto vuodelta 1959. Kannessa kerrotaan kirjassa olevan 430 värikuvaa, mutta ei kirjan kiehtovuus perustunut pelkästään kuviin. Teoksen 48 artikkeleista suosikkejani olivat
Marco Polo Kiinassa
Meren aarrekammiosta
Maapallomme maailmankaikkeuden osana
Ihmissuvun aamu
Muinaisaikojen eläinmaailmasta
Marie Curien tarina
Käärmeet – äänettömät murhamiehet
Avaruuden kiertolaiset
Jalokivet
Kreetan labyrintti.
Olin tiedonhaluinen lapsi ja nämä artikkelit osittain tyydyttivät uteliaisuuttani ja osittain loivat lisää kysymyksiä. Tähdistä, avaruudesta ja pyrstötähdistä lukeminen saivat minut haaveilemaan astronomin urasta. Vakavissani harkitsin paleontologiksi ryhtymistä, sillä rakastin dinosauruksia. Olisin halunnut tietää niistä paljon enemmän ja kuvittelin itseni loistavaksi dinosaurustutkijaksi, joka tekee sensaatiomaisia löytöjä.
Käärmeet kiehtoivat minua ja luin niistä kaiken, mitä käsiini sain. Eläinten maailma –kirjasarjan käärmeitä käsittelevän osan osasin ulkoa. Käärmeet kiehtoivat, koska ne olivat kauniita, salaperäisiä ja vaarallisia. Niinimaalla oli kyykäärmeitä, joita varsinkin kissanpennut ihmettelivät kovasti. Kerran meillä oli lemmikkinä kyykäärme, kerron sen tarinan ehkä joskus. Salaperäisyyden vuoksi myös merten syvyydet kiehtoivat. Ihmettelin artikkelin kuvitusta, etenkin syvänmeren kalojen valoelimiä. Minusta oli ihmeellistä, että kaloilla oli omat lamput mukanaan aina.
Vaikka Marie Curie oli naisesikuvani, fyysikoksi ja kemian tutkijaksi en koskaan halunnut. Maria Curiessa kiehtoi hänen elämäntarinansa, ponnistelunsa päämäärien saavuttamiseksi ja työn tekeminen yhdessä rakastetun Pierren kanssa.
Kompassi on edelleen minulle rakas. Enää se ei ole väline tiedonjanon ja mielikuvituksen tarpeiden tyydytykseen. Sen sijaan se toimii nostalgisena matkana lapsuuteen ja se auttaa ymmärtämään, miten minusta tuli minä. Kirjan ansiosta minulle ei enää riittänyt pelkästään se, mitä lähiympäristöni minulle kertoi. Tiesin, että maailma oli paljon enemmän ja halusin tietää siitä kaiken.
Siksi lähdin opiskelemaan historiaa. Koin suunnattoman pettymyksen, kun tajusin, etten millään voi tietää kaikesta kaikkea.
10. lokakuuta 2009
Paha eduskunta
”Enää en äänestä. Näkeehän sen, minkälaisia roistoja ne poliitikot ovat. En halua antaa tukeani niin korruptoituneelle systeemille, joka vain ylläpitää roistoja”.
Olen kuullut tuollaisia kommentteja useitakin viime aikoina. Ihmettelen logiikkaa, jonka mukaan äänestämättä jättäminen korjaa tilanteen paremmaksi. Ihmettelen myös sitä lyhytmuistisuutta. Kukahan ne konnamaiset poliitikot on sinne eduskuntaan äänestänyt? Sinä ja minä, kaikki me, jotka kävimme äänestämässä. Mutta myös kaikki ne, jotka eivät äänestäneet. Jättämällä äänestämisen muille he hiljaisesti hyväksyvät sen, että eduskuntaan valitaan kansanedustajia, jotka eivät heidän asioitaan todennäköisesti aja. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen eduskunta meillä olisi, jos äänestysprosentti olisi korkeampi.
”Onneksi eduskunnassa on yksi hyvä tyyppi, joka pitää meidän, kansan, puolta eduskuntaa vastaan”. ”On se hyvä, että Niinistö laittaa eduskunnan kuriin”. Näinkin olen kuullut sanottavan.
Miten näin epädemokraattiset ajatukset syntyvät? Ei ole puhemiehen tehtävä puolustaa kansaa eduskuntaa vastaan. Eduskunta edustaa kansaa, elämme edustuksellisessa demokratiassa. Jos eduskunnan koostumus ei miellytä, siihen voi vaikuttaa seuraavissa vaaleissa. Ei ole mikään pakko äänestää aina niitä samoja poliitikkoja eduskuntaan.
Ajatus pahasta eduskunnasta ilmentää demokratian alennustilaa. Onko demokratialle olemassa vaihtoehtoja? Haluaisivatko ihmiset luopua äänioikeudestaan? Muutetaanko järjestelmä niin, että kansanedustajat valittaisiin arvalla? Jokainen kansanedustaja olisi vain yhden kauden edustajana? Toimisiko tällainen järjestelmä? Lisäisikö se demokratiaa? Olisiko meillä silloin hyvä eduskunta?
Olen kuullut tuollaisia kommentteja useitakin viime aikoina. Ihmettelen logiikkaa, jonka mukaan äänestämättä jättäminen korjaa tilanteen paremmaksi. Ihmettelen myös sitä lyhytmuistisuutta. Kukahan ne konnamaiset poliitikot on sinne eduskuntaan äänestänyt? Sinä ja minä, kaikki me, jotka kävimme äänestämässä. Mutta myös kaikki ne, jotka eivät äänestäneet. Jättämällä äänestämisen muille he hiljaisesti hyväksyvät sen, että eduskuntaan valitaan kansanedustajia, jotka eivät heidän asioitaan todennäköisesti aja. Olisi mielenkiintoista tietää, millainen eduskunta meillä olisi, jos äänestysprosentti olisi korkeampi.
”Onneksi eduskunnassa on yksi hyvä tyyppi, joka pitää meidän, kansan, puolta eduskuntaa vastaan”. ”On se hyvä, että Niinistö laittaa eduskunnan kuriin”. Näinkin olen kuullut sanottavan.
Miten näin epädemokraattiset ajatukset syntyvät? Ei ole puhemiehen tehtävä puolustaa kansaa eduskuntaa vastaan. Eduskunta edustaa kansaa, elämme edustuksellisessa demokratiassa. Jos eduskunnan koostumus ei miellytä, siihen voi vaikuttaa seuraavissa vaaleissa. Ei ole mikään pakko äänestää aina niitä samoja poliitikkoja eduskuntaan.
Ajatus pahasta eduskunnasta ilmentää demokratian alennustilaa. Onko demokratialle olemassa vaihtoehtoja? Haluaisivatko ihmiset luopua äänioikeudestaan? Muutetaanko järjestelmä niin, että kansanedustajat valittaisiin arvalla? Jokainen kansanedustaja olisi vain yhden kauden edustajana? Toimisiko tällainen järjestelmä? Lisäisikö se demokratiaa? Olisiko meillä silloin hyvä eduskunta?
8. lokakuuta 2009
Kyllä me leikittiin
Elämä sisarusparvessa ei ollut pelkkää tappelua vaikka edellisestä postauksesta saattaisi hätäisesti niin päätellä. Keskeisimpiä leikkejämme olivat "Ravintolassa istuminen", "Kauppa" ja "Merenpohjan elämää".
Olimme televisioista nähneet, kuinka keskeistä osaa aikuisten elämässä ravintolassa istuminen esitti. Niinpä harjoittelimme sitä istumalla lastenhuoneen pöydän ääressä ja juomalla litrakaupalla vettä. Iltamista olimme oppineet, että asiaan kuului säkenöivä ja lakoninen keskustelu sekä tanssi. Tanssi tarkoitti hyppimistä ja veden hölskymisen kuuntelua. Ravintolassa istuminen oli toisinaan kauppaleikin huipentuma.
Kauppaleikki alkoi aina rahanteolla. Rahaa tarvittiin valtavat määrät ja toisinaan kävi, ettei itse leikki enää jaksanut kiinnostaa. Kauppiaaksi valittu rakensi itselleen kaupan ja valitsi myynnissä olevat tuotteet leluistamme ja joistakin äidin tavaroista. Toiset rakensivat itselleen kodin mahdollisimman kauniiksi. En muista, että koti olisi ollut perhe tyyliin isä, äiti ja lapset. Koti oli kunkin oma koti, mitä sinne muita ihmisiä lisäämään. Kaupassa ostoksilla käynti tarkoitti keskustelua säästä ym. small talkia sekä hinnoista tinkimistä. Tulenarka tilanne, jos kauppias ja asiakas olivat eri mieltä sopivasta hinnasta.
Merenpohjan elämän innoittajana oli Pieni merenneito. Olimme pikkukaloja, joiden elämää varjostivat vaaralliset, isot haikalat. Pikkukalat eivät lojuneet pohjamudissa ja siksi lattialle ei saanut astua. Rangaistusta lattialle astumisesta en muista. Haikalat eivät olleet abstrakteja mielikuvitushahmoja. Haikalan roolissa olivat vanhempamme ja kaikki muut aikuiset, roolituksesta tietämättä. Muissakin leikeissä vanhemmat saivat tietämättään esittää pelottavaa vaaraa – ja siinä usein onnistuen tullessaan keskeyttämään leikkimme.
Edellä mainittuja leikittiin lastenhuoneessa. "Haukkaa ja pikkulintuja" leikittiin keittiössä ja olohuoneessa, sillä siinä pääsi juoksemaan ympyrää. Tämä oli kielletty leikki, jota leikittiin äidin ja isän ollessa saunassa. Koulun luokkahuoneista alaluokka oli lomien ajan suosikki, sillä siellä olivat köydet. Silloin leikittiin "Tarzania liaanissa" ja ihmeteltiin, miksei Tarzan-elokuvissa ikinä näy lannevaatteen alta mitään. Olisihan sieltä kaiken järjen mukaan pitänyt näkyä jotain, vai oliko Tarzanilla muka kalsarit lannevaatteen alla?
Kokki eli vintti oli jännittävä seikkailujen, piilo- ja vaateleikkien paikka. Siellä oli useita huoneita ja komeroita. Yksi huone oli täynnä äidin ja isän vanhoja vaatteita, mm. isän nahkainen moottoripyöräkypärä ja äidin itse tekemiä leninkejä, joista kauneimmat aiheutti monta riitaa prinsessaleikeissä. Kokilta pääsi myös välikatolle etsimään sahajauhojen joukosta pääkalloja ja luita, joita tarinan mukaan sieltä olisi pitänyt löytyä. Ahkerasta etsimisestä huolimatta niitä ei löytynyt.
Ulkoleikit olivat sosiaalisempia, koska niihin usein osallistuivat kylän muut lapset ja nuoret.
Olimme televisioista nähneet, kuinka keskeistä osaa aikuisten elämässä ravintolassa istuminen esitti. Niinpä harjoittelimme sitä istumalla lastenhuoneen pöydän ääressä ja juomalla litrakaupalla vettä. Iltamista olimme oppineet, että asiaan kuului säkenöivä ja lakoninen keskustelu sekä tanssi. Tanssi tarkoitti hyppimistä ja veden hölskymisen kuuntelua. Ravintolassa istuminen oli toisinaan kauppaleikin huipentuma.
Kauppaleikki alkoi aina rahanteolla. Rahaa tarvittiin valtavat määrät ja toisinaan kävi, ettei itse leikki enää jaksanut kiinnostaa. Kauppiaaksi valittu rakensi itselleen kaupan ja valitsi myynnissä olevat tuotteet leluistamme ja joistakin äidin tavaroista. Toiset rakensivat itselleen kodin mahdollisimman kauniiksi. En muista, että koti olisi ollut perhe tyyliin isä, äiti ja lapset. Koti oli kunkin oma koti, mitä sinne muita ihmisiä lisäämään. Kaupassa ostoksilla käynti tarkoitti keskustelua säästä ym. small talkia sekä hinnoista tinkimistä. Tulenarka tilanne, jos kauppias ja asiakas olivat eri mieltä sopivasta hinnasta.
Merenpohjan elämän innoittajana oli Pieni merenneito. Olimme pikkukaloja, joiden elämää varjostivat vaaralliset, isot haikalat. Pikkukalat eivät lojuneet pohjamudissa ja siksi lattialle ei saanut astua. Rangaistusta lattialle astumisesta en muista. Haikalat eivät olleet abstrakteja mielikuvitushahmoja. Haikalan roolissa olivat vanhempamme ja kaikki muut aikuiset, roolituksesta tietämättä. Muissakin leikeissä vanhemmat saivat tietämättään esittää pelottavaa vaaraa – ja siinä usein onnistuen tullessaan keskeyttämään leikkimme.
Edellä mainittuja leikittiin lastenhuoneessa. "Haukkaa ja pikkulintuja" leikittiin keittiössä ja olohuoneessa, sillä siinä pääsi juoksemaan ympyrää. Tämä oli kielletty leikki, jota leikittiin äidin ja isän ollessa saunassa. Koulun luokkahuoneista alaluokka oli lomien ajan suosikki, sillä siellä olivat köydet. Silloin leikittiin "Tarzania liaanissa" ja ihmeteltiin, miksei Tarzan-elokuvissa ikinä näy lannevaatteen alta mitään. Olisihan sieltä kaiken järjen mukaan pitänyt näkyä jotain, vai oliko Tarzanilla muka kalsarit lannevaatteen alla?
Kokki eli vintti oli jännittävä seikkailujen, piilo- ja vaateleikkien paikka. Siellä oli useita huoneita ja komeroita. Yksi huone oli täynnä äidin ja isän vanhoja vaatteita, mm. isän nahkainen moottoripyöräkypärä ja äidin itse tekemiä leninkejä, joista kauneimmat aiheutti monta riitaa prinsessaleikeissä. Kokilta pääsi myös välikatolle etsimään sahajauhojen joukosta pääkalloja ja luita, joita tarinan mukaan sieltä olisi pitänyt löytyä. Ahkerasta etsimisestä huolimatta niitä ei löytynyt.
Ulkoleikit olivat sosiaalisempia, koska niihin usein osallistuivat kylän muut lapset ja nuoret.
6. lokakuuta 2009
Olin tappelija
Heti aamusta olin ärtyisä. Kiroilutti. Kun ystäväni aamupäivällä soitti, oli jokaisessa lauseessani jokin kirosana. Pidän kiroilusta, mutta kiroilen vain poikkeustilanteissa. Päivän mittaan rauhoituin ja ärtyisyys muuttui tehokkaaksi toimintakyvyksi, jota kiireisessä päivässä tarvitsin.
Kiroilu on hyvä tapa purkaa turhaumia ja aggressioita ja se antaa voimaa. Lapsuudessani kiroiluun ei kovasti kiinnitetty huomioita. Ehkä siksi opin vain perisuomalaisia kirosanoja kuten ’perkele’, ’saatana’, jumalauta’ ja ’hitto’. Sitä v-alkuista sanaa ei lähiympäristössäni käytetty kirosanana ja siksi opin sen käytön vasta aikuisena. Äitini kiroili usein kotitöitä tehdessään. Hän ei kovaan ääneen huutanut kirosanoja. Sen sijaan hän sihisi. Opin häneltä, että siivoaminen sujuu oikein hyvin kirosanoja huudellen. Opin kiroilemaan hiljaa ja mielessäni tyttäreni huomautettua siitä. Hänen puuttumisensa kiroiluuni tuntui sananvapausloukkaukselta, jonka jälkeen siivoaminen tuntui tahmealta työltä.
Vihan ja aggression purkamiseen kiroilu on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin väkivalta. Tämän oppiminen vei minulta monta vuotta. Olin lapsena kova tappelemaan. Lapsuudessani sisarteni kanssa hoidimme kaikki erimielisyytemme hyökkäämällä toistemme kimppuun. Revimme hiuksista, purimme, raavimme ja löimme toisiamme. Tappeluissa emme käyttäneet muita aseita kuin kehoamme, mutta uhkasimme toisiamme jopa puukoilla, puuhaloilla ja - hämähäkeillä. Sen verran meillä oli järkeä, että emme uhkauksia toteuttaneet.
Tytöt ovat niin rauhallisia ja lempeitä lapsia. Leikkivät vain nukeilla ja koettavat olla kilttejä.
Sain tappelijan maineen. Ensimmäisellä luokalla isot pojat yllyttivät luokkani ainoan pojan kimppuuni vain nähdäkseen tytön tappelevan. Yllätyin ja suutuin pojan hyökkäyksestä. Tappelin tosissani , purin ja kynsin, minkä ehdin. Opettajani, nuori nainen, tuli lopettamaan tappelun. Nähdessään kynsieni jäljet pojan kasvoissa hän päätti rangaista minua tappelusta. Nöyryyttävästi hän leikkasi kynteni. Poikaa ei rangaistu mitenkään. Janosin kostoa ja tappelin tämän pojan kanssa vuosien mittaan muutaman kerran.
Vielä oppikoulun aloitin tappelijana. Hyvin nopeasti sain huomata, ettei sitä katsottu hyvällä, että tyttö käyttää asioiden selvittelyyn nyrkkejä. Opettelin toisen tavan reagoida asioihin. Tai oikeastaan se tuli luonnostaan ujouteni saattelemana. En reagoinut mitenkään ja lopulta en kuullut enkä nähnyt, kuinka minua kiusattiin. Myöhemmin aikuisena kouluaikaa muistellessani tajusin, että minua pidettiin outona ja omituisena ja siksi minua kiusattiin.
Edelleenkin tilanteessa, jonka koen kiusalliseksi ja hyökkääväksi, ensimmäinen reaktioni on tulla mykäksi. Sanat löydän usein jälkikäteen, eivätkä ne silloin auta. Mutta riittävästi ärsytettynä olen aikamoinen verbaalikko. Joskus kesken riidan huomaan ajattelevani, että olipa tuokin loistavasti analysoitu ja ilmaistu ja toivon osaavani aina ilmaista itseäni yhtä hyvin.
Kiroilu on hyvä tapa purkaa turhaumia ja aggressioita ja se antaa voimaa. Lapsuudessani kiroiluun ei kovasti kiinnitetty huomioita. Ehkä siksi opin vain perisuomalaisia kirosanoja kuten ’perkele’, ’saatana’, jumalauta’ ja ’hitto’. Sitä v-alkuista sanaa ei lähiympäristössäni käytetty kirosanana ja siksi opin sen käytön vasta aikuisena. Äitini kiroili usein kotitöitä tehdessään. Hän ei kovaan ääneen huutanut kirosanoja. Sen sijaan hän sihisi. Opin häneltä, että siivoaminen sujuu oikein hyvin kirosanoja huudellen. Opin kiroilemaan hiljaa ja mielessäni tyttäreni huomautettua siitä. Hänen puuttumisensa kiroiluuni tuntui sananvapausloukkaukselta, jonka jälkeen siivoaminen tuntui tahmealta työltä.
Vihan ja aggression purkamiseen kiroilu on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin väkivalta. Tämän oppiminen vei minulta monta vuotta. Olin lapsena kova tappelemaan. Lapsuudessani sisarteni kanssa hoidimme kaikki erimielisyytemme hyökkäämällä toistemme kimppuun. Revimme hiuksista, purimme, raavimme ja löimme toisiamme. Tappeluissa emme käyttäneet muita aseita kuin kehoamme, mutta uhkasimme toisiamme jopa puukoilla, puuhaloilla ja - hämähäkeillä. Sen verran meillä oli järkeä, että emme uhkauksia toteuttaneet.
Tytöt ovat niin rauhallisia ja lempeitä lapsia. Leikkivät vain nukeilla ja koettavat olla kilttejä.
Sain tappelijan maineen. Ensimmäisellä luokalla isot pojat yllyttivät luokkani ainoan pojan kimppuuni vain nähdäkseen tytön tappelevan. Yllätyin ja suutuin pojan hyökkäyksestä. Tappelin tosissani , purin ja kynsin, minkä ehdin. Opettajani, nuori nainen, tuli lopettamaan tappelun. Nähdessään kynsieni jäljet pojan kasvoissa hän päätti rangaista minua tappelusta. Nöyryyttävästi hän leikkasi kynteni. Poikaa ei rangaistu mitenkään. Janosin kostoa ja tappelin tämän pojan kanssa vuosien mittaan muutaman kerran.
Vielä oppikoulun aloitin tappelijana. Hyvin nopeasti sain huomata, ettei sitä katsottu hyvällä, että tyttö käyttää asioiden selvittelyyn nyrkkejä. Opettelin toisen tavan reagoida asioihin. Tai oikeastaan se tuli luonnostaan ujouteni saattelemana. En reagoinut mitenkään ja lopulta en kuullut enkä nähnyt, kuinka minua kiusattiin. Myöhemmin aikuisena kouluaikaa muistellessani tajusin, että minua pidettiin outona ja omituisena ja siksi minua kiusattiin.
Edelleenkin tilanteessa, jonka koen kiusalliseksi ja hyökkääväksi, ensimmäinen reaktioni on tulla mykäksi. Sanat löydän usein jälkikäteen, eivätkä ne silloin auta. Mutta riittävästi ärsytettynä olen aikamoinen verbaalikko. Joskus kesken riidan huomaan ajattelevani, että olipa tuokin loistavasti analysoitu ja ilmaistu ja toivon osaavani aina ilmaista itseäni yhtä hyvin.
5. lokakuuta 2009
Uusia haasteita
Tulen aika hyvin toimeen teknologian kanssa. Kaikki alkoi kai kelanauhurista, jonka isäni osti joskus 60-luvun loppupuolella. Hän halusi käyttää sitä englanninkielen opetuksessa, mutta me tyttäret opimme hyvin nopeasti nauhoittamaan kielituntien päälle musiikkia. Minulle mahdollisuus tallentaa musiikkia merkitsi ehkä enemmän kuin sisarilleni, koska hyvin nopeasti opin kaikki kelanauhurin metkut. Ongelmatilanteissa minulta kysyttiin neuvoa. Opin, että koneista selviää, kun vaan ryhtyy toimeen.
Tästä asenteesta on ollut hyötyä asentaessani tietokoneita, televisioita, digibokseja ja kotiteattereita – omaan käyttöön tietenkin. Eikä niitä kukaan puolestani olisi tehnytkään. Puhelimien mp3-soittimista olen kirjoittanut pari kertaa. Synttärilahjaksi sain uuden haasteen: iPodin.
Olin kuullut usealta taholta, että iPodiin voi ladata musiikkia vain yhdeltä koneelta. Jos iPodin kytkee toiseen tietokoneeseen, katoavat aikaisemmin tallennetut musiikkitiedostot. Sain myös päinvastaista informaatiota.
Vei viikon, ennen kuin uskalsin yrittää musiikin lisäämistä iPodilleni. Pelkäsin, että menetän paljon ihanaa musiikkia, jota laitteeseen oli valmiiksi ladattu. Niin ei käynyt, sillä iPodissani oli valmiiksi laitettu asetus, jolla valtuutetaan iTunesin sallimaan iPod nanon hallitsemisen käsin. Innoissani latasin miltei kaiken musiikin, jota Windows media playerissä oli.
Melkein kaiken. IPod nano ei tue WMA-äänitiedostoja. Siinä muodossa minulla on media playerissä monet rakkaimmista levyistä ja kappaleista, mm. David Bowien Hunky Dory. Näistä eri tiedostomuodoista en ymmärrä mitään. En tajua, miksi juuri Hunky Dory on WMA-muodossa kaikkien muiden Bowien albumien ollessa mp3-muodossa. Onneksi kyse ei ole ylitsepääsemättömästä vaikeudesta vaan ainoastaan haasteesta ja uuden oppimisesta. IPodin ohjeessa sanotaan, että iTunesin avulla tiedostomuodon voi muuttaa iPodille sopivaan muotoon.
Seuraavaksi siis iTunesina opiskelemaan.
3. lokakuuta 2009
Yksi niistä
Olen toiseksi vanhin viiden tytön joukossa. Nuorimman ja vanhimman ikäero on seitsemän vuotta. Pienten ikäerojen vuoksi kasvoimme tiiviisti toisiimme tukeutuen, ainakin toisinaan ja jotkut meistä. Minä olin ujo ja sisäänpäin kääntynyt lapsi ja nuori. Kaverini olivat hevos- ja koirahulluja, kuten siihen aikaan sanottiin. Maaseudulla hevos- ja ratsastushulluja tyttöjä pidettiin omituisina, koska hevonen oli olemassa työtä, ei harrastusta varten.
Ratsastusharrastus vei minut kolmelle ratsastusleirille kolmena eri kesänä. Muuten ratsastin naapurin isolla suomenhevosella, jonka isäntä oli aikoinaan sotaväessä kuulunut ratsujoukkoihin. Ratsastin ilman satulaa pitkillä suitsilla aina saman reitin. Lopetettuani ratsastamisen murrosiän pyörteissä hevonen oli pitkän aikaa vanhasta muistista kääntyä samalle reitille.
Toinen asia, josta minut saatettiin tunnistaa, oli seurusteluni. Poikakaverini oli pitkähiuksinen – erittäin kivannäköinen – ja hän harrasti intensiivisesti musiikin kuuntelua. Mitäpä maaseudulla muuta, lukemisen ja elokuvien lisäksi. Hän tilasi levyt Epe’siltä tai suoraan Englannista ja levynvaihtorinkinsä oli laaja. Parina emme olleet sosiaalisia, meille riitti toistemme seura.
Nämä tunnettuustekijät eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että nimeni olisi jäänyt muuta kuin lähipiirini muistiin. Muutin Alavudelta pois 17-vuotiaana. Sen jälkeen Alavudella käydessäni sain yhä useammin vastaani kysymyksen: ”Etkös sinä ole yksi niistä?”. Tällä kysymyksellä viitattiin sisariini ja sisarusparveemme. Nuoremmille sisarille muutto Niinimaalta Alavuden keskustaan osui hyvään aikaan ja he sosiaalisempina ihmisinä tekivät itsensä tunnetuksi ja sitä kautta isot siskonsa myös. Eihän meistä isosiskoista voinut olla puhumatta.
Yhtenä niistä –oleminen ei jäänyt Alavudelle. Kun Helsingissä, Tampereella, missä vain, kohtasi alavutelaisia, sama kysymys esitettiin. Vuosien kuluessa ilmaantui toinen kysymys ”Etkös sinä ole sen tytär?”. Isäni oli hyvin pidetty opettaja. Oli hämmentävää, että hänen entiset oppilaansa tulivat minulle kehumaan, kuinka hyvä ja ikimuistoinen opettaja hän oli ollut.
Toisaalta yhtenä niistä oleminen imarteli. Oli kiva, kun oli tunnettu edes jostain syystä. Enimmäkseen se loukkasi. Oli minulla nimikin ja ansaitsin tulla muistetuksi itseni eikä sisarteni takia. Yhdeksi niistä lukeminen taisi olla Alavudella maan tapa. Saman kohtelun saivat muutkin isoon sisarusparveen kuuluvat - kummallista kyllä - opettajien lapset, mm. Hanhiniemet.
Minulta ei enää kysytä, olenko yksi niistä. Ne alavutelaiset, joita tapaan, tietävät sen muutenkin ja he muistavat myös nimeni. Erottautuminen muista on identiteetin rakentamisen tärkeimpiä syitä. Sisarteni ja minun piti lisäksi erottautua toisistamme muiden silmissä. Itse toki tiesimme olevamme hyvinkin erilaisia keskenämme ja silti niin samanlaisia.
Ratsastusharrastus vei minut kolmelle ratsastusleirille kolmena eri kesänä. Muuten ratsastin naapurin isolla suomenhevosella, jonka isäntä oli aikoinaan sotaväessä kuulunut ratsujoukkoihin. Ratsastin ilman satulaa pitkillä suitsilla aina saman reitin. Lopetettuani ratsastamisen murrosiän pyörteissä hevonen oli pitkän aikaa vanhasta muistista kääntyä samalle reitille.
Toinen asia, josta minut saatettiin tunnistaa, oli seurusteluni. Poikakaverini oli pitkähiuksinen – erittäin kivannäköinen – ja hän harrasti intensiivisesti musiikin kuuntelua. Mitäpä maaseudulla muuta, lukemisen ja elokuvien lisäksi. Hän tilasi levyt Epe’siltä tai suoraan Englannista ja levynvaihtorinkinsä oli laaja. Parina emme olleet sosiaalisia, meille riitti toistemme seura.
Nämä tunnettuustekijät eivät kuitenkaan riittäneet siihen, että nimeni olisi jäänyt muuta kuin lähipiirini muistiin. Muutin Alavudelta pois 17-vuotiaana. Sen jälkeen Alavudella käydessäni sain yhä useammin vastaani kysymyksen: ”Etkös sinä ole yksi niistä?”. Tällä kysymyksellä viitattiin sisariini ja sisarusparveemme. Nuoremmille sisarille muutto Niinimaalta Alavuden keskustaan osui hyvään aikaan ja he sosiaalisempina ihmisinä tekivät itsensä tunnetuksi ja sitä kautta isot siskonsa myös. Eihän meistä isosiskoista voinut olla puhumatta.
Yhtenä niistä –oleminen ei jäänyt Alavudelle. Kun Helsingissä, Tampereella, missä vain, kohtasi alavutelaisia, sama kysymys esitettiin. Vuosien kuluessa ilmaantui toinen kysymys ”Etkös sinä ole sen tytär?”. Isäni oli hyvin pidetty opettaja. Oli hämmentävää, että hänen entiset oppilaansa tulivat minulle kehumaan, kuinka hyvä ja ikimuistoinen opettaja hän oli ollut.
Toisaalta yhtenä niistä oleminen imarteli. Oli kiva, kun oli tunnettu edes jostain syystä. Enimmäkseen se loukkasi. Oli minulla nimikin ja ansaitsin tulla muistetuksi itseni eikä sisarteni takia. Yhdeksi niistä lukeminen taisi olla Alavudella maan tapa. Saman kohtelun saivat muutkin isoon sisarusparveen kuuluvat - kummallista kyllä - opettajien lapset, mm. Hanhiniemet.
Minulta ei enää kysytä, olenko yksi niistä. Ne alavutelaiset, joita tapaan, tietävät sen muutenkin ja he muistavat myös nimeni. Erottautuminen muista on identiteetin rakentamisen tärkeimpiä syitä. Sisarteni ja minun piti lisäksi erottautua toisistamme muiden silmissä. Itse toki tiesimme olevamme hyvinkin erilaisia keskenämme ja silti niin samanlaisia.
29. syyskuuta 2009
Herkunhimo
Painonvartiointi on sujunut oikein hyvin. Olen laihtunut viidessä viikossa viisi kiloa. Nälissäni en ole ollut, sillä olen ahkerasti syönyt hedelmiä ja kasviksia. En usko kilo/viikko –vauhdin jatkuvan pitkään. Joka kerta viikoittainen vaa’alle meno jännittää, vaikka huomaan vaatteideni mahtuvan paremmin ylleni.
Haaveilen hoikemmasta minusta. Kuinka on helppo ostaa ihania ja kauniita vaatteita. Kuinka kaunis sitten olenkaan. Mietin, kuinka paljon laihdutan – normaalipainon keskivaiheille vai alarajalle. Katselen kuvia itsestäni nuorena ylioppilaana, jolloin painoin 54 kiloa. Miltä näyttäisin, jos tämän ikäisenä painaisin niin vähän? Pystyisinkö laihduttamaan niin paljon? Ja miksen pystyisi?
Sitten on joitakin asioita, joita en pysty vastustamaan. Jos kodissani on makeita herkkuja (ostan niitä toisinaan tyttärelleni), en saa rauhaa ennen kuin ne kaikki on syöty. Mitä pikemmin, sitä parempi. Syön vaikka itse kaikki. Taannoin purkillinen Rainbow’n pähkinäsuklaalevitettä kesti kolme päivää. En tiedä, miten tästä herkunhimosta pääsisin eroon. Luontevin ratkaisu olisi olla ostamatta niitä. Se tarkoittaisi sitä, että en osta niitä tyttärelleni, koska itselleni en niitä osta.
Tämä ratkaisu ei vie herkunhimoa, se vain estää sen toteuttamisen. Tunnen itseni ja epäilen, etten koskaan pysty vastustamaan suklaata, jäätelöä, mutakakkua ja mitä niitä ihanuuksia onkaan. Jonkin aikaa ehkä, mutta sitten se taas iskee. Annan periksi. Päätän syödä, mutta samalla päätän, etten sinä päivänä syö enää muuta kuin kasviksia ja hedelmiä ja juon vain vettä tai Cokis Lightia. Onko tämä sitten niitä terveellisiä ruokatottumuksia?
Haaveilen hoikemmasta minusta. Kuinka on helppo ostaa ihania ja kauniita vaatteita. Kuinka kaunis sitten olenkaan. Mietin, kuinka paljon laihdutan – normaalipainon keskivaiheille vai alarajalle. Katselen kuvia itsestäni nuorena ylioppilaana, jolloin painoin 54 kiloa. Miltä näyttäisin, jos tämän ikäisenä painaisin niin vähän? Pystyisinkö laihduttamaan niin paljon? Ja miksen pystyisi?
Sitten on joitakin asioita, joita en pysty vastustamaan. Jos kodissani on makeita herkkuja (ostan niitä toisinaan tyttärelleni), en saa rauhaa ennen kuin ne kaikki on syöty. Mitä pikemmin, sitä parempi. Syön vaikka itse kaikki. Taannoin purkillinen Rainbow’n pähkinäsuklaalevitettä kesti kolme päivää. En tiedä, miten tästä herkunhimosta pääsisin eroon. Luontevin ratkaisu olisi olla ostamatta niitä. Se tarkoittaisi sitä, että en osta niitä tyttärelleni, koska itselleni en niitä osta.
Tämä ratkaisu ei vie herkunhimoa, se vain estää sen toteuttamisen. Tunnen itseni ja epäilen, etten koskaan pysty vastustamaan suklaata, jäätelöä, mutakakkua ja mitä niitä ihanuuksia onkaan. Jonkin aikaa ehkä, mutta sitten se taas iskee. Annan periksi. Päätän syödä, mutta samalla päätän, etten sinä päivänä syö enää muuta kuin kasviksia ja hedelmiä ja juon vain vettä tai Cokis Lightia. Onko tämä sitten niitä terveellisiä ruokatottumuksia?
27. syyskuuta 2009
Mmm Mmm Mmm Mmm
Eiliset synttärit olivat oikein onnistuneet. Mukaan mahtui kaksi yllätysvierastakin, joista tosin olin saanut ennakkovaroituksen perjantaina. Juhlimisen olin ilmoittanut alkavan viideltä, joten kun ovikello soi neljältä, valmistelut olivat vielä hieman kesken. Oven takana seisoi setäni avovaimonsa kanssa. Ihana yllätys! Toivotin tervetulleeksi ja istutin heidät keittiön pöydän ääreen. Minun oli pakko jatkaa valmisteluja samalla kun seurustelin heidän kanssa.
Muutamaa minuuttia vaille viisi kaikki oli valmista ja avasin ensimmäisen kuohuviinipullon. Vieraat saapuivat ja juhlinta alkoi. Sain lahjojakin. Ipod Nanon, jossa oli valmiiksi ladattu 277 biisiä. Mukana oli kokonaisina albumeina mm. Beatlesin Love, Michael Jacksonin HIStory, David Bowien Heroes ja Pelle Miljoonan Näyttämökuvia.
Juhlien tärkein ohjelmanumero oli jo kolmatta kertaa toteutettu ”Tämä biisi on minulle nyt tärkeä”. Jokainen vuorollaan esitteli valitsemansa musiikin, joka sitten kuunneltiin. Kyse ei siis ole ikiaikaisista lembibiiseistä vaan siitä musiikkista, jota tällä hetkellä kuuntelee. Illan musiikkivalinnat olivat tällaiset:
David Bowie & Mick Jagger: Dancing in the street (DVD:ltä)
Happoradio: Unelmia ja toimistohommia
Kolmas Nainen: Valehtelisin jos väittäisin (DVD:ltä)
Shaggy: Angel
Eino Grön: Sä kuulut päivään jokaiseen
Bob Dylan: Like a rolling stone
Jace Everett: Bad things
Edwyn Collins: A girl like you
Hurriganes: Roadrunner
Oasis: Wonderwall
Beatles: Twist and shout
Doors: Light my fire
Depeche Mode: It’s no good
Chrush Test Dummies: Mmm mmm mmm mmm
Hehkumo: Viinapikari
Mark Ronson feat. Lily Allen: Oh my god
Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma
Saara Suvanto: Ruman rajun Raija rouvan rokki
Tämän jälkeen kuuntelimme suomalaista punkkia kokoelmalevyltä Punk ja Yäk! Mieleen jäi etenkin Briardin I Really Hate Ya, jonka iskevyys oli ainutlaatuista. Huvitimme itseämme pohtimalla, keneltä tulevan puhelun soittoääneksi se sopisi. Keskustelu nojasi pitkälti kuunneltuun musiikkiin laajeten nuoruuden idealismista uuskonservatismiin ja työpaikkademokratiaan.
Oli oikein kivaa. Porukka oli pieni, mutta niinhän sitä sanotaan, että kun väki vähenee, pidot paranevat. Vuoden päästä toiset biisit!
Kiitos kaikille onnittelijoille täällä blogimaailmassa. Olen nuori vielä, kuten Suloensio totesi.
Muutamaa minuuttia vaille viisi kaikki oli valmista ja avasin ensimmäisen kuohuviinipullon. Vieraat saapuivat ja juhlinta alkoi. Sain lahjojakin. Ipod Nanon, jossa oli valmiiksi ladattu 277 biisiä. Mukana oli kokonaisina albumeina mm. Beatlesin Love, Michael Jacksonin HIStory, David Bowien Heroes ja Pelle Miljoonan Näyttämökuvia.
Juhlien tärkein ohjelmanumero oli jo kolmatta kertaa toteutettu ”Tämä biisi on minulle nyt tärkeä”. Jokainen vuorollaan esitteli valitsemansa musiikin, joka sitten kuunneltiin. Kyse ei siis ole ikiaikaisista lembibiiseistä vaan siitä musiikkista, jota tällä hetkellä kuuntelee. Illan musiikkivalinnat olivat tällaiset:
David Bowie & Mick Jagger: Dancing in the street (DVD:ltä)
Happoradio: Unelmia ja toimistohommia
Kolmas Nainen: Valehtelisin jos väittäisin (DVD:ltä)
Shaggy: Angel
Eino Grön: Sä kuulut päivään jokaiseen
Bob Dylan: Like a rolling stone
Jace Everett: Bad things
Edwyn Collins: A girl like you
Hurriganes: Roadrunner
Oasis: Wonderwall
Beatles: Twist and shout
Doors: Light my fire
Depeche Mode: It’s no good
Chrush Test Dummies: Mmm mmm mmm mmm
Hehkumo: Viinapikari
Mark Ronson feat. Lily Allen: Oh my god
Pelle Miljoona: Moottoritie on kuuma
Saara Suvanto: Ruman rajun Raija rouvan rokki
Tämän jälkeen kuuntelimme suomalaista punkkia kokoelmalevyltä Punk ja Yäk! Mieleen jäi etenkin Briardin I Really Hate Ya, jonka iskevyys oli ainutlaatuista. Huvitimme itseämme pohtimalla, keneltä tulevan puhelun soittoääneksi se sopisi. Keskustelu nojasi pitkälti kuunneltuun musiikkiin laajeten nuoruuden idealismista uuskonservatismiin ja työpaikkademokratiaan.
Oli oikein kivaa. Porukka oli pieni, mutta niinhän sitä sanotaan, että kun väki vähenee, pidot paranevat. Vuoden päästä toiset biisit!
Kiitos kaikille onnittelijoille täällä blogimaailmassa. Olen nuori vielä, kuten Suloensio totesi.
Niinimaa
Kesäinen junamatkustaja katseli ikkunasta ohi vilistäviä maisemia. Niinimaan ohittaessaan matkustaja huokaisi mielessään: ”Tältä maaseutu näyttää, tämä on sitä oikeaa maaseutua”.
Totta. Laitumella laiduntava hevonen, koivujen välistä vilkuttava sininen järvi sekä punaiset, valkoiset ja keltaiset talot, maantie ja kauppa.
Väärin. Niinimaan asukkaista vain muutama perhe sai tulonsa maataloudesta. Niinimaa oli rautatieläisten kylä. Tavarajuniin lastattiin sepeliä ja turvetta. Asemalla oli aina useita tavarajunia odottamassa lastausta. Lapsena rohkeuden mitta oli kulkea tavarajunan ali. Se oli niin pelottavaa, että vieläkin näen painajaisia Niinimaan junista ja niiden alle lähes jäämisestä.
Jos Niinimaalta haluttiin pois, matkustusväline oli useammin juna kuin auto. Junalla kävin hakemassa kissanpennun Sydänmaan asemalta, junalla tulin koulusta pois, junalla lähdin lauantaisin nuorisoseuralle tai Aulavalle. Rautatie aiheutti senkin, että niinimaalaiset nuoret lähtivät Seinäjoelle oppikouluun. Tämä mahdollisuus lopetettiin tylysti ja nuoremmat niinimaalaiset pakotettiin käymään koulunsa Alavuden oppikoulussa. Niinimaa oli pieni kylä, jonka olemassaoloa eivät useimmat alavutelaisetkaan tienneet. Kun oli minun aikani aloittaa oppikoulu, usein esitetty kysymys oli ”Mikä Niinimaa, missä sellainen on?”.
Rautatieläisten lisäksi Niinimaalla oli kaksi yritystä: Peltosen kauppa ja kuljetusliike Veljekset Sihvonen. Peltosen kaupasta sai ostaa hevosen längistä irtokarkkeihin ja tietenkin keskiolueen. Kylän vanhemmat miehet kerääntyivät päivittäin kauppaan ostamaan ja juomaan keskiolutta. Peltosen kauppa oli aina auki, sillä sunnuntaisin sieltä myytiin elintarvikkeita takakautta. Tällöin piti ostokset tehdä Peltosen kodissa, jota vartioi pelottava beagle-rotuinen koira.
Läheinen Kaatialan louhos antoi elannon Sihvosen veljesten lisäksi yhdelle perheelle, jonka isä oli siellä jonain pomona. Louhos lakkautettiin ja perhe muutti pois.
Niinimaalla oli kahden opettajan kansakoulu. Oppilaita oli joka vuosi vähemmän. Ensin koulu yhdistettiin toiseen kouluun ja 70-luvun puolivälissä se lakkautettiin. Koulun lisäksi Niinimaa menetti silloin myös sivukirjastonsa, jonka hoitaja äitini oli. Niinimaan juna-asema muuttui pysäkiksi ja lopulta sekin lakkautettiin. Kauppaa pitäneet Eino ja Vieno kuolivat. Muutaman vuoden kauppaa piti heidän poikansa, mutta hän lakkautti sen kannattamattomana.
Juna viilettää Niinimaan ohi. Maisema on muuttunut. Järvi pilkottaa edelleen, mutta hevosta ei näy. Kauppaa ei ole ja vain jokunen talo näyttää asutulta. Nyt Niinimaa näyttää tyypilliseltä maaseudulta – autioituneelta.
Linkki Eric Flognyn Niinimaa-kuviin. Eric on äitinsä puolelta niinimaalainen ja isänsä puolelta pariisilainen.
26. syyskuuta 2009
Vauhdilla maailmaan
Synnyin kolme viikkoa etuajassa hirveällä vauhdilla ns. syöksysynnytyksessä. Kiireisen maailmaan tuloni sai aikaiseksi lakanapyykki, jota äitini kunnon vaimona pesi Kajaanin opettajaseminaarista lomalla olevalle miehelleen. Ei silloin ollut pyykinpesukoneita, äitini pesi pyykin saunalla ja huuhteli sen kylmässä järvivedessä. Sopivaa työtä viimeisillään raskaana olevalle naiselle.
Kun sitten ilmoitin tulostani, syntyi ongelma. Miten päästä sairaalaan, joka oli 16 kilometrin päässä? Autoa ei ollut eikä ajokorttiakaan eikä ilmeisesti taksi tullut edes mieleen. Samassa Niinimaan kylässä toimi veljesten perustama kuljetusfirma. Punaisilla Sisu-merkkisillä kuorma-autoillaan he kuljettivat etupäässä soraa läheisestä Kaatialan louhoksesta. Toinen veljeksistä lähti Sisullaan kuskaamaan äitiäni sairaalaan ajaen niin lujaa kuin autolla pääsi.
Sairaalaan ehdittiin. Äitini mukaan synnyin saman tien eikä päivä ehtinyt vaihtua lauantaista sunnuntaiksi. Ehkä hän ei siinä tilanteessa paljoa kelloa katsellut, sillä syntymäpäiväkseni merkittiin sunnuntai. Ensi yönä siitä on tasan 50 vuotta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)