Seikkailut musiikin ja kännyköiden mp3-soittimien kanssa jatkuvat. Juhannusaattona ostin itselleni uuden kännykän, Nokia 3120 Classicin. Eikä maksanut paljon. Vakiopakkauksessa ei ollut yhteyskaapelia. Siirsin työkännykästä musiikkia bluetoothin avulla. Viidennettä kappaletta siirtäessäni kännykkä ilmoitti muistin olevan täynnä. Naurettavaa! Eihän neljän kappaleen mp3-soittimella tee mitään!
Tänään kävin ostamassa muistikortin puhelimeeni. En ostanut Nokian omaa muistikorttia, sillä sen hinta oli nelinkertainen vastaavan tuotteeseen. Edelleen käytän bluetoothia musiikin siirtoon työkännykän kautta. Monimutkaista, mutta ei se haittaa. Mitäs muuta minulla on kuin aikaa!
Ajan lisäksi minulla on kaksi puhelinta, joissa on miltei yhtenevät musiikkivalikoimat. No ei sentään, koska omaan puhelimeeni mahtuu muistikortin ansiosta huomattavasti enemmän. Tähän mennessä olen lataillut vain yksittäisiä kappaleita, en kokonaisia albumeja.
Olen tajunnut syyn siihen, miksi suosin yksittäisiä kappaleita. En omista albumeja. LP-levyjä minulla on vajaa parikymmentä ja cd-levyjä hiukan enemmän. Musiikkiin olen tutustunut kuuntelemalla radiota ja musiikkia harrastavien poikaystävien kautta. Nuoresta tytöstä lähtien ovat sormeni olleet valmiina painamaan rec-näppäintä hyvältä kuulostavan kappaleen alkaessa. Lähes kaikki C-kasetit ovat tallella (ei niitäkään hirveästi ole) ja kuuntelen niitä toisinaan tiskatessani tai ruokaa laittaessani. Joukossa on todellisia helmiä, joita kuunnellessani olen ekstaasissa.
Jossain vaiheessa radion kuuntelu loppui, tilalle tuli tietokone ja siihen ladattu musiikki. Ja nyt on vuorossa puhelimen mp-kolmonen. Onneksi puhelimessa on myös radio, ettei musiikkimakuni kehittyminen pääse pysähtymään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti