Ylioppilasjuhlia suunnitellessamme tyttäreni oli toivonut runsasta alkoholitarjoilua. En ollut ajatellut sen aiheuttavan kenellekään pahaa mieltä. Silti illan aikana isäni sanoi haluavansa puhua minulle. Menimme parvekkeelle saadaksemme puhua rauhassa. Isä istahti vastapäätä, katsoi minua tyypilliseen tapaansa suoraan silmiin tuijottaen (ai että lapsena ja nuorena koin sen katseen vaikeaksi, vihasin sitä) ja sanoi: ”Kuule Päivi, pidä huoli, ettei näistä juhlista tule mitään ryyppyjuhlia. Sellaisesta ei seuraa mitään hyvää”. Minulla oli toisenlainen näkemys asiasta ja sanoin isälle: ”Minä ainakin aion juoda niin paljon kuin vain pystyn ja jaksan”.
Keskustelumme päättyi siihen. Kerroin sisarelleni keskustelustamme ja päätimme lähteä alueella oleviin kapakkoihin, vaikka juomia olisi riittänyt vielä runsaasti. Pakkasimme jokaiselle lähtijälle oluttölkit reppuuni ja lähdimme.
Tänään isäni vielä soitti tyttärelleni ja moitti juhlien runsasta alkoholitarjoilua. Tämä asia vaivaa minua. Minusta juhlat olivat hienot ja onnistuneet, hauskat ja ihanat – vaikka itkinkin kovasti. Mutta se on eri asia. Miksi isäni ei voinut hyväksyä juhlia sellaisenaan? Millä oikeudella hän paheksuu järjestämiäni juhlia? Miksi hän haluaa pilata hyvän fiiliksen, joka juhlista jäi minulle ja luullakseni muillekin juhliin osallistujille?
Eikä se alkoholitarjoilu yletöntä ollut. Olimme varanneet kuohuviiniä tervetuliaismaljoiksi runsaasti. Sitä riitti useampi lasillinen vieraille. Booli valmistettiin vasta kahvin jälkeen. Olut oli tarkoitettu juotavaksi sitten kun muut loppuisivat. Ei se kuulosta paljolta.
Isä on inhonnut alkoholia koko elämänsä, samoin tupakkaa. Olemme kuulleet hänen saarnaavan meille viinan ja tupakan vaaroista koko lapsuutemme ja nuoruutemme - ja aikuisikämme. Eikö jo riittäisi?
Isälleni saattoi vastauksestani jäädä mielikuva, että käytän runsaasti alkoholia. Sille mielikuvalle en voi mitään, en aio sitä korjata. Pitäkööt mielikuvansa ja vanhan miehen käsityksensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti