Olen pohtinut uuden vuoden lupausta. Minulla ei ole tapana sellaisia tehdä eikä antaa. Olen miettinyt asiaa siltä kannalta, mitä haluaisin tänä vuonna tehdä. Sitä en ole vielä saanut selville. Sen sijaan tiedän, mitä en halua tehdä. En halua haaskata aikaani. Sitä olen tehnyt kauan ja teen sitä aina, kun yritän tehdä monta asiaa yhtä aikaa. Siinä asiassa olen parantumaton, vaikka tiedän, että vain keskittymällä yhteen asiaan saa jotain kunnollista aikaan.
Millaiseksi elämän muuttuisi ja millaiseksi minä muuttuisin, jos kirjoittaessani tekisin vain sitä? En katsoisi samalla televisiota enkä kuuntelisi musiikkia. Kun katsoisin telkkaria, tekisin vain sitä. Olisiko telkkari vähemmän auki, pienenisikö sähkölaskuni? Mitä sitten saisin? Olisiko keskittymiskykyni parempi? Olisinko tyytyväisempi elämääni?
Siitä on varmaan jo pari vuosikymmentä, kun termi putkiaivo otettiin käyttöön. Putkiaivo tarkoitti henkilöä, joka pystyy tekemään vain yhtä asiaa kerrallaan ja joka ajattelee suoraviivaisesti. Usein, varsinkin naiset, viittasivat sanalla miehiin eikä sävy ollut myönteinen. Putkiaivolla viitattiin mieheen, joka on niin surkea, ettei pysty edes tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Samalla annettiin ymmärtää, että naiset ovat niin upeita ja fiksuja, kun pystyvät tekemään (ajattelemaan) viittä-kuutta asiaa yhtä aikaa.
En pitänyt tästä luokittelusta enkä sanan halventavasta sisällöstä. Olen jo muutaman vuoden sanonut, että työskennellessäni olen putkiaivo. Nyt haluaisin olla putkiaivo myös vapaa-aikana.
Syy monen asian tekemiseen yhtä aikaa on mielikuvani siitä, että aika ei riitä vain yhden asian tekemiseen. Jos laittaisin television kiinni ollessani tietokoneella kirjoittamassa, menettäisin aivan varmasti jotain tärkeää, ainutlaatuista ja jota ei koskaan voi enää saada. Pelkään menettäväni hyvän elokuvan, dokumentin, keskustelun, ties mitä, jos esim. laittaisin television kiinni. Ja mitä menettäisinkään laittaessani tietsikan kiinni? Tai en pelaisikaan pasianssia? Sen sijaan voisin löytää parempia tapoja hetkeksi irrottautua siitä, mitä olen tekemässä.
Oikeastaan putkiaivoksi ryhtyminen on pyörinyt päässäni pitkään. Yhteen asiaan kerrallaan keskittymisellä toivon parantavani keskittymiskykyäni. Toivon myös turhautumisasteeni vähenevän, sillä uskon putkiaivona pystyväni tekemään kokonaisvaltaisemmin sitä, mitä kulloinkin teen.
Kuulostaa hyvältä. Mutta että alkaisin elää putkiaivona, se pelottaa minua edelleen. Toteutusvaihe ei ole vielä alkanut. Sitä sanotaankin, että hiljaa hyvää tulee.
6 kommenttia:
Tuossa olisi ideaa - kesittyä aina yhteen asiaan kerrallaan. Nytkin tätä kirjoittaessa on tv auki ja hellalla kiehuu ruoka.. Ehkä meidät on luotu tekemään kaikkea yhtäaikaisesti. Vaikea siitä tavasta on päästä eroon.
Lupauksia minäkään en tehnyt tälle vuodelle ja vieläkin esim. mussutan konvehteja, vaikka ne eivät oikein enää maistukaan.. Tuosta tavasta kun pääsisi eroon. Turhasta makean syönnistä..
Hyvää alkanutta vuotta!
Haha! Eipä olekaan tullut mieleeni, että putkiaivoisuus voisi olla tavoiteltava ominaisuus. Sinä sait sen kuitenkin kuulostamaan juurikin siltä.
Minä aion olla vain hetkittäin putkiaivo. Silloin, kun on todella tärkeää keskittyä vain yhteen asiaan. Mihin sitä nainen aivoistaan pääsisi? ;)
Hyvää ja onnekasta alkanutta vuotta 2010!
Ymmärrän täysin pointin. Putkiaivoisuus - ainakin ajoittaisena ilmiönä - tekisi monelle meistä oikein hyvää.
Sitä voisi opetella.
Kiitän virikkeestä omalle tekstlleni (4. tammikuuta 2010)
terv. Dessu
Olet aivan ajan hermolla! Hienompi termi asialle on Mindfullness (en ole varma oikeinkirjoituksesta) ja tarkoituksena on, että kuhunkin asiaan keskitytään täydellisesti. Näin siitä nautitaan enemmän ja saadaan kaikki myönteinen irti. Joulun alla Anna-lehdessä haastateltiin jotakin Marttaa, joka sanoi, että siivoamiseenkin pitää keskittyä täydellisesti. Ettei siivoaminen ole vain joku välivaihe, jonka jälkeen alkaa oikea elämä. Vaan siivoaminenkin on sitä oikeaa elämää.
Sehän on selvä, että vanhaa ja ryvettynyttä termiä putkiaivo, ei voi käyttää:)
Lähetä kommentti