Perjantai-illan yksinäisyydessä rypeminen on ikävää. Silti siinä tulee mietittyä asioita ja pohdittua niiden painoarvoja. Esimerkiksi tällaisia yksinkertaisia juttuja kuin että mitä elämältäni haluan.
Tiedän ainakin, mitä en halua. En halua lähteä ulos yöhön etsimään itselleni kumppania. En halua tuntematonta ihmistä sänkyyni. Haluan tutun ihmisen. Olen kuullut tosin väitettävän, että vieraisiin ihmisiin tutustumalla heistä tulee tuttuja, jopa ystäviä. Tällainen ajatus on minulle vieras. Olen sellaiseen ujo ja itsestäni arka.
En halua myöskään satunnaisen säännöllistä seksiä tutun ihmisen kanssa. Sellainen tekee minut todella epävarmaksi. En kestä sitä, että en tiedä rakastetaanko minua. Kun olen epävarma, olen mustasukkainen. Vaikka ei olisi syytäkään, kuvittelen kaikenlaista. Helvetillistä. Kun olen epävarma, en pysty ilmaisemaan itseäni, en osoittamaan tunteitani. Minusta tulee mykkä.
Puhun kyllä kaikenlaista, flirttailenkin. Mutta en sano, mitä ajattelen, en sano mitä kaipaan. En tee, mitä haluan. Niistä vaikenen. Niitä en tee.
Päätän kyllä puhua ja tehdä, joka yö, joka aamu. Mutta päivän edetessä en pystykään toteuttamaan päätöstä. En uskalla, tilanne ei ole sopiva. Lisäksi olen varma siitä, että sanomalla oikeita ajatuksiani teen itsestäni naurettavan narrin. Typeryksen ja hullun. Ja olen hiljaa, en tee mitään. Oikeasti olen naurettava narri, typerys ja hullu mykkyydessäni.
Syytän itseäni, syytän toista. Epävarmuuteni tekee minut koko ajan epävarmemmaksi. Ja kuvittelen, että oikeassa parisuhteessa en olisi epävarma. Kuvittelen, että pystyisin olemaan ilman toista. Kuvittelen, että ruumiini tottelee minua eikä olisi niin heikko.
Kaikki tapahtuu päässäni, ei oikeasti. Haluan ulos päästäni!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti