3. kesäkuuta 2009

Lukemisen ilo

Aloitin koulunkäynnin viisivuotiaana. Siitä vajaan kuukauden päästä täytin kuusi vuotta. Olin liian nuori, mutta siihen aikaan ei ollut koulukypsyystestejä. Koulutarkastaja vähän ihmetteli asiaa, mutta antoi minun jatkaa. Vanhempani eivät minua pakottaneet koulunpenkille niin varhain. Minä halusin ehdottomasti kouluun, koska halusin oppia lukemaan. Isosiskoni ei enää lukenut ääneen, hän halusi nauttia lukemastaan kaikessa rauhassa. Äiti ei koskaan lukenut meille ääneen eikä Sanna-Liisa ollut vielä aloittanut koulun siivooja-keittäjä-talonmiehenä. Oli siis pakko oppia itse lukemaan.

Minulla oli erinomainen muisti. Opin ulkoa kaiken. Symbolifunktioni ei ollut vielä herännyt. En ymmärtänyt asioita, mutta osasin ne ulkoa. Opettaja huomasi sen ja taisi muutaman kerran puheessaan viitata minuun luokan huonoimpana oppilaana.

Ennen joulua koin valaistuksen. Ymmärsin numero yhden ja yhden pystyssä olevan sormen yhteyden. Sen jälkeen opin laskemaan ja lukemaan nopeasti.

Luin kaiken mitä käsiini sain. Onneksi asuimme koululla, jonka tiloissa sijaitsi kylän sivukirjasto. Muutaman vuoden päästä äidistäni tuli sen kirjaston hoitaja. Hän pätevöityi kirjekurssilla, johon yhdistyi viikon tai kahden pituinen kurssi Kälviällä. Kirjoja, uusia ja vanhoja riitti luettavaksi.

Äitini rakasti lukemista. Hänelle kirjat antoivat mahdollisuuden matkustaa ja kokea muutakin elämää kuin omaansa. Mutta isäni mielestä muiden kuin oppikirjojen lukeminen oli laiskottelua. Aina nähdessään lapsensa lukevan hän vaati lukemisen lopettamista ja töihin ryhtymistä. Milloin oli poimittava viinimarjoja, milloin siivottava tai tehtävä mitä tahansa muuta kuin luettava romaaneja.

Niin paljon kuin lukemisesta nautinkin, liittyi siihen aina syyllisyys isäni ansioista. Pitäisi tehdä jotain järkevää. Jotain hyödyllistä.

Kävin koulun nopeasti, kirjoitin ylioppilaaksi 17-vuotiaana ja muutin pois kotoa, ensin Helsinkiin ja sitten Tampereelle opiskelemaan. Sain lukea niin paljon kuin halusin ilman syyllisyyttä.

Lukemiseni on viime vuosina vähentynyt. Nykyään useimmat kirjat ovat minulle erinomaista unilääkettä. Ohuenkin kirjan lukeminen kestää viikkoja ellei kuukausia. Järkevä tekemiseni on kai sitten lisääntynyt? Jos järkevänä pitää kotitöiden tekemistä, bloggaamista ja Facebookissa oleilua, niin kyllä.

Mutta kun haluan todella levätä, ”olla tekemättä mitään”, otan hyllystäni jonkun ihanan kirjan ja vietän koko päivän tai viikon sängyssä lukien. Ja nautin.

6 kommenttia:

Tuija kirjoitti...

Meillä sanoi isä, ettei lasta saa häiritä, jos se lukee. Kyllä ne kotihommat voi odottaa. Isä kyllä luki itsekin aina ja paljon.

Päiväkävelyllä kirjoitti...

Tuija, se että isäsi luki, teki tilanteen varmaan erilaiseksi. Minun isäni ei fiktiota lukenut lainkaan, paria poikkeusta lukuun ottamatta.

beettiska kirjoitti...

Meillä ei kumpikaan vanhemmista lukenut, mutta sain lukea niin paljon kuin sielu sieti. Kuulemma opin lukemaan kolmivuotiaana - en muista muuta kuin että AINA olen lukenut ja paljon!

Riitta

beettiska kirjoitti...

Muistatko,
että mua oli vaarallista päästää koulukirjastoon...Taisi Niinimaalla tulla jokunen kirja luettuakin.

Äitivainaa muisteli kerran synttäreitäni, olin saanut hyvän kirjan lahjaksi ja tylysti ilmoitin; "Juhlat on nyt loppu" ja aloin lukemaan. Aika törkeä olin jo pienenä.

pazi-i-j kirjoitti...

Lukeminen kannattaa aina, mutta voi sekin mennä liiallisuuksiin. Kirjasto voi olla monelle Dorothylle unikkopelto.

Päiväkävelyllä kirjoitti...

Pasi, sinä ilahdutat minua aina.
Lukemisen tärkein funktio taitaa olla eskapismi, vaikka kyseessä olisi realistinen tai naturalistinen kirjallisuus. Dorothy tarvitsee unikkopeltonsa.