Nukuin viime yönä noin kolme tuntia, sen lyhyissä pätkissä. Tuntuu kuin minut olisi hakattu. En tajua mitään. Ahdistaa. Sydän tykyttä vimmatusti. Epäilen, että parasta mitä voisin tehdä, on häippästä jälkiä jättämättä. Onhan mulla Master Card ja Visa. Ei, en minä ole tehnyt mitään. Muuta kuin elänyt toisen elämää. Vaikka omaa olisi pitänyt elää.
En tajua, miten ja koska tein väärin. Vai onko se minun vikani lainkaan? Jo jonkin aikaa olen aamusivuissa pohtinut syyllisyyttä. Olenko minä syyllinen tyttäreni kummalliseen elämään? Minunko vika se on, että hän ei osaa elää elämäänsä muuta kuin virtuaalisesti?
Olenko ollut huono äiti, kun olen antanut hänelle kaikkeni ja enemmänkin? Eikö niin olisi saanut tehdä? Mitä muuta olisin voinut tehdä silloin kun jäin yksinhuoltajaksi eikä lapsen isältä apua herennyt – ei taloudellista ei lapsen kasvatukseen liittyen? Mistä olisin voinut saada apua ylenpalttiseen kiltteyteen? Kyllä minulle siitä joskus sanottiin, mutta miten muutetaan lapsuudesta asti opittuja selviytymismalleja?
Yritän kovasti ottaa elämääni haltuuni. Kirjoitan aamusivuja ja blogia, puhun ihmisille - ja tyttärelleni. Vartioin painoani, että olisin viehättävämpi omien ja muiden silmissä. Eikä näistä ole mitään hyötyä. En minä tällä tavalla pääse kiltteydestäni eroon.
Syytän itseäni, vaikka kaikki ei voi olla minun syytäni. Ja tunnen syyllisyyttä syyllisyyden tuntemisesta. En voi olla ajattelematta, että tyttäreni oli timantti, joka minun vaikutuksestani muuttui lasihelyksi. Ainakin kaikki aina laittavat minut vastuuseen. Lapsen isä ensimmäisenä. Hän soittelee, mikä sillä tyttärellä oikein on. Miksei se ole opiskelemassa, miksei se ole töissä? Ja mikä ihme se Sean-juttu oikein on? Jos olisin ollut parempi äiti, tyttäreni olisi kuten muutkin, niinkö? Ketä ne muut ovat?
Olen kokenut tyttäreni kanssa rankkoja aikoja. Murrosikä oli todella vaikea, hän kohdisti kaiken vihansa minuun. Viime syksy oli kauhistuttava. Aina olemme selvinneet.
Niin varmaan nytkin.
Tyttäreni pääsee eroon Sadisti-Seanista, pääsee töihin ja opiskelemaan. Tapaa ihanan suomalaisen pojan, joka pitää häntä hyvänä. Ja muuttaa pois kotoa.
4 kommenttia:
Tietenkin äiti antaa vaikka hakata kätensä irti, jos se jotenkin auttaisi lapsen elämää. Mutta silti lapsi elää ihan omaa äidistä erillistä elämäänsä, eikä kukaan voi elää toisen puolesta. Vaikka kuinka tekisi mieli ja itse tietää asiat paljon paremmin kuin toinen, niin silti toinen tekee omat valintansa, joista on sitten omat seurauksensa. Ahdistus ja syyllisyys toisen valinnoista ja tavasta toimia on ymmärrettävää, mutta viimekädessä kuitenkin aiheetonta. Ihminen on täydellinen oma persoonansa jo vauvasta, jopa aivottomat kissanpojat ovat jo silmittöminä erilaisia luonteeltaan ja tavaltaan olla tässä maailmassa, vaikka sama emo niitä imettää ja samassa ympäristössä ne elävät. Oman persoonansa kautta ihminen rämpii läpi elämän, toisen polku vaan on kivisempi ja mutkikkaampi. Ja 18-vuotias kaunis fiksu tyttö on täydellinen timantti, siitä ei ole epäilystäkään!
Arvelen, että olet toiminut niin kuin rakastava ja vastuuntuntoinen äiti voi tehdä. Olet kuunnellut lastasi ja tarjonnut hänelle olkapään, jota vasten itkeä silloin kun elämä kolhii. Olet varmaan tarjonnut hänelle myös hyviä ja käyttökelpoisia ohjeita, miten hänen tilanteessaan voisi menetellä. Siinä onkin oikeastaan kaikki, mitä äidit voivat tarjota aikuisuuden kynnyksellä elävälle lapselleen. Lapsesi pitää kuitenkin lopulta itse tehdä irtautumispäätös poikaystävästä, jotta päätös olisi pysyvä.
Tietenkin on suorastaan rikollista, että vieraat ihmiset kolhivat omaa lasta. Oma sydämeni vuotaisi verta vastaavanlaisessa tilanteessa ja olisin valmis pelastamaan lapseni, mikäli apuani tarvittaisiin. Olisin valmis naarastiikerin tavoin puolustamaan lastani, mikäli hän joutuisi fyysisen tai henkisen väkivallan uhriksi.
Pieni bloginappi odottaa sinua blogissani. (http://solmukohtia.blogspot.com/2009/09/blogitunnustuksia.html#links)
Kiitos Celia!
Lähetä kommentti