Olen kärsinyt lihavuudestani (oletetusta tai todellisesta) vuosikymmeniä. Monesti olen olettanut, että parisuhteistani ei tullut mitään, koska olen toisen mielestä lihava. Enkä silti ole laihduttanut. Kummallista, että olen antanut itseni jäädä sellaiseen alennuksen tilaan. Että olen heti kättelyssä sanonut itselleni ja muille, että olen ihana, älykäs, viehättävä ja seksikäs, mutta lihava. Joten et kai sinä minua tosissasi tahdo? Ethän millään voi haluta ylipainoista naista? Ja niin oma epävarmuuteni, oma itseluottamuksen puutteeni alkaa nakertaa suhdetta. Eikä siitä sitten mitään tule.
Tästä ehkä johtuu tapani syrjäyttää itseni ollessani suhteessa. Näetkö, vaikka olen lihava, olen valmis tekemään takiasi vaikka mitä – kunhan et pyydä minua laihduttamaan. Jos sanallakaan/eleelläkään vihjaiset siihen suuntaan, että olen lihava tai et halua minua enää läskieni takia, loukkaannun syvästi.
Loukkaannun, koska se on oma pelkoni. Koska pelkään/uskon toisen ajattelevan niin. Että alkuhuuman jälkeen toinen alkaa miettiä: mitä hittoa teen tuon lihavan naisen kanssa. En ole uskonut, että minua voisi rakastaa ja haluta, koska olen ihana. Ja niin suhteet ovat päättyneet. Eräs miesystäväni julisti koko ajan olevansa esteetikko. Siksi hän ei voinut sietää lihavia naisia. Otin hänen sanansa itseeni. Olimme tavanneet normaalipainoisena aikanani, mutta uskoin hänen inhoavan vartaloani. Niin heikko itseluottamukseni oli.
Painonvartioinnin yksi tavoite on saada ihminen uskomaan itseensä – tietyin edellytyksin. Opittuani terveelliset elämäntavat olen yhteiskunnan täysin kelvollinen jäsen, täytän tietyt kriteerit. Tällainen tuntuu ikävältä. En ole koskaan pitänyt ehdoista enkä edellytyksistä, koska ne väheksyvät itse asian.
Ehkä nyt elämänkokemukseni riittää alistumaan, suostumaan yhteiskunnan vaatimuksiin. Ainakin olen aloittanut terveiden ruokailutottumusten opettelun ja laihduttamisen. Meidän oletetaan olevan hoikkia, terveitä ja kauniita. Ja jos ihminen ei sitä ole, painaa syyllisyys hänen itsetuntonsa maanrakoon. Ainakin minulle on käynyt niin parisuhteiden osalta. Muilla elämänalueilla en ole antanut sen haitata. Olen mikä olen ja se kelvatkoon muille. Olen ajatellut, että olen hyvä sellaisena kuin olen, miksi minun pitäisi alistua näihin odotuksiin ja kotkotuksiin. Eikö ihminen itse ole tärkeä, ei se miltä hän näyttää?
Tällainen ajatus perustuu käsitykseen ihmisestä sekä henkenä että ruumiina, kaksijakoisena. Kunnon Descartes korosti hengen ylivoimaisuutta ruumiin kustannuksella. Näin Descartes on jokaisen ylipainoisen ihmisen suosikkifilosofi, koska hän tavallaan antaa luvan olla lihava. Henki kuitenkin kaiken ratkaisee.
Entä jos lähtökohtana olisikin kokonainen ihminen, jonka osia henkeä ja ruumista ei voi erottaa toisistaan, koska ne ovat yhtä?
1 kommentti:
Mielenkiintoisia asioita pohdit.Itse olen ollut elämäni aikana vuorotellen hoikka ja runsaasti ylipainoinen. Olen huomannut, että myös kontekstilla ja muiden asenteilla on suuri merkitys sille ahdistuuko ulonäöstään vai ei.
Kaupungissa ja tietynlaisen arvomaailman omaksuneissa yhteisöissä taitaa olla suuremmat paineet olla hoikka ja ikuisesti nuori. Täällä maalla näyttää usein siltä, että joka toinen aikuinen vastaantulija on reilusti ylipainoinen. Se vähentää huomattavasti omaa stressiä ulkonäöstä.
Itselläni on ollut onni saada puoliso, joka ei ihmisiä ulkoisen olemuksen mukaan lajittele, eikä ole koskaan minuakaan rupsahtamisesta moittinut, vaikka on itse hyvin sporttinen ja minua nuorempi.
Tällä vuodatuksella haluaisin nyt vaan muistuttaa siitä, että on olemassa ihmisiä ja ympäristöjä, joissa ulkonäkö ei ole kovin tärkeää.
Sinulle toivon hyvää oloa ja ihmisiä, jotka arvostavat sinua sellaisena kuin olet. Jos hoikistuminen auttaa itsetunnon kohottamisessa, niin onnea siihen ponnistukseen :)
Lähetä kommentti